Lapset varttuivat ja Iidalle koitti vanhuus
Iida huolehti lapsistaan ja hankki perheelle elannon. Vähävaraisempi naisväki elätti tuona aikana perheensä palvelemalla rikkaita perheitä. He pesivät heidän pyykkinsä, siivosivat ja tekivät keittiötöitä. Myös navetta- ja peltotyöt työllistivät paljon ”päiväläisiä” eli sen ajan pätkätyöläisiä kesäkuukausina. Naisten puuhaa olivat kehrääminen, neulominen, ompelu ja silittäminen. Vähävaraisissa perheissä jouduttiin toisinaan antamaan joku lapsista kasvatiksi sukulaisperheeseen, jos elantoa ei voinut kaikille turvata.
Elämä meni eteenpäin hetki ja päivä kerrallaan, todennäköisesti arkipäivät kuluivat hyvin tarkkaan työnteossa ja lasten kasvattamisessa. Nurmeksen rippikirjoista voi lukea Iidan käyneen ehtoolliskirkossa pääsääntöisesti kerran tai kahdesti vuodessa aina vuoteen 1918 asti. Tämä määrä käyntejä kuului jokaisen seurakuntalaisen vuosittaisiin velvollisuuksiin ja jos joku jätti kirkonmenot väliin ilman pätevää syytä, se olisi aiheuttanut huhupuheita kirkonväen kesken ja ehkä jopa nuhteita pastorilta.
Vuodesta 1919 eteenpäin ei Iidan asuinpaikasta ole tällä erää tietoa. Seuraava merkkipylväs Iidan elämässä on ollut se, kun samalta kylältä kotoisin ollut Antti Eero Okkonen vei vihille perheen esikoistyttären Tyynen. Tyyne oli äitinsä tapaan hyvin nuori morsian, 18-vuotias, avioon astuessaan. Vihkiäiset olivat maaliskuussa 1922 ja esikoispoika, Alfred Julius Okkonen syntyi muutaman kuukauden kuluttua. Muunlainen ratkaisu kuin avioliitto olisikin ollut tuohon aikaan tavatonta. Luulen että jos Antti Eerolle ei ollut jo valmiiksi täysin selvää viedä morsiamensa vihille, niin Iida olisi anoppina tehnyt sen hänelle hyvin selväksi. Hän halusi ja toivoi tyttärelleen puolisoa, joka kantaisi vastuunsa aviopuolisona ja isänä. Osoittautui että vävy kyllä lunasti paikkansa ja täytti odotukset. Antti-Eero ja Tyyne saivat toisen lapsensa Margitin vuonna 1927 ja heidän avioliittonsa kesti tulevat vuosikymmenet.
Iidan pojat Oiva, Veikko, Vilho ja Väinö kasvoivat aikuisiksi miehiksi. Seuraava suuri käänne heidän kohdallaan tapahtui vuonna 1939, jolloin Suomessa alkoi talvisota. Pojat olivat jo täysikasvuisia miehiä ja joutuivat rintamalle. Seuraavat viisi vuotta lie ollut raskasta aikaa äidille, jonka ajatukset ovat varmasti olleet lapsiensa luona ja siinä, miten he sodan keskellä selviävät. Tyyne halusi lähteä lotan tehtäviin rintamalle, ja Iida-mummo otti tehtäväkseen huolehtia 11-vuotiaasta Margitista, jonka kanssa he lähtivät evakkoon. Iida ja Margit asettuivat evakkomatkallaan Lapinlahdella asuvan perheen luokse. Muistan Margit-mummini kertoneen, että heidät otettiin talossa hyvin vastaan ja sijoitettiin huoneeseen, jossa oli ”oikeat tapetit seinillä”. Margit kertoi, että Iida-mummista tuli noina aikoina hänelle tärkeä tuki ja turva, olihan Margitin oma perhe kaukana rintamalla. Läheinen suhde säilyikin heidän välillään Iidan elämän loppuun saakka.
Iidan pojat selvisivät sotarintamalta, kuten myös Iidan vävy Antti-Eero. Sotien jälkeen Iida asui samassa kaupungissa, Lieksassa, Tyynen perheen kanssa. Pojat perustivat perheet ja asettuivat aloilleen. Ei ole tietoa, miten tiiviisti sisarussarja piti yhteyksiä keskenään ja millaia polkuja poikien elämä kulki. Minkä verran Iida piti yhteyksiä poikiensa perheisiin? Ainoa tytär Tyyne saattoi olla eniten käytännön tekemisissä äitinsä kanssa.
Vanhoilla päivillään Iida asui Tyynen ja Antti-Eeron kanssa omakotitalossa Urheilukadulla Lieksassa. Iidalla oli siellä käytössään oma kulmahuone. Tyyne-tytär kävi työssä keittäjänä kansakoululla ja vävymies Antti Eero rakennusalan työnjohtajana. Alfred ja Margit, lapsenlapset, avioituvat sotien jälkeen ja perustivat perheensä. Iida sai siten tavata myös lapsenlapsenlapsensa. Tyyne-tytär jäi leskeksi tammikuussa 1962 puolison kuoltua sydänkohtaukseen. Tämän jälkeen Iida ja Tyyne jäivät asuttamaan kaksi taloaan. Arvelen että käsityöt – kuten virkkaaminen ja neulominen – ovat olleet niin Iidan, Tyynen kuin Margitin rakas työ ja harrastus. Tyyne hankki tuloja myös ompelemalla ja kutoi useita mattoja kangaspuilla.
Toukokuussa 1966 Iida kuoli vakaviin sairauksiin. Hän eli siten 82-vuotiaaksi. Tyyne toi tiedon Iida-mummon kuolemasta Margitille, joka työskenteli puhelinkeskuksessa. Suruviestin saaminen oli Margitille raskasta ja hän muisteli alkaneensa itkeä työpöytäänsä vasten viestin saatuaan. Margit ja Tyyne olivat luultavasti he, jotka valitsivat värssyn kuolinilmoitukseen, joka julkaistiin lehdessä. Se oli puhutteleva ja kuvasti omalla tavallaan Iida-mummin elämää ja kuolemaa. ”Ei melskeet myrskyisen maailman enää häiritse rauhaa nukkuvan.”