Aarne Mikael Kallio, isoisoisäni, syntyi Sievissä 11.9.1901 ja kuoli 30.1.1964 Kemissä. Hän sai kolme poikaa, Kaarlon, Jorman ja Olavin. Esikoinen Kaarlo kuoli vuoden iässä, mutta seuraavat eli Jorma ja Olavi elivät kumpikin 90-vuotiaaksi asti. Isoisäni Jorma Kallio (1928 – 2018) kuoli isovanhemmistani viimeisenä ja hänen muistinsa säilyi hyvänä loppuvuosiinsa asti. Hän oli puhelias ja kertoikin mielellään muistoja elämänsä varrelta. Tutustuin häneen enemmän ollessani jo aikuinen ja ehdin haastatella häntä menneistä ajoista siinä vaiheessa, kun kiinnostukseni niitä kohtaan virisi, eli neljänkympin korvilla. Keskustelumme olivat antoisia varmasti meille molemmille, ja olen iloinen että kirjoitin niistä muistiinpanot, jotka talletin vuodelta 2013.
Aarne syntyi syksyllä 1901 Sievissä esikoisena Matti ja Susanna Kalliolle. Perheeseen syntyi yhteensä kuusi poikaa ja yksi tyttö. Perheen maatila sijaitsi Järvikylän Kalliossa ja oli kooltaan runsaat sata hehtaaria. Aarnen lapsuus ja nuoruus kului suurelta osin maatalous- ja metsätöitä tehden, myös kansakoulun hän ehti käymään. Aarnen vanhemmat olivat körttiläisiä, mutta jälkipolvi pyrki enemmän neutraaliksi suhteessa uskontoon, mitä kuvastaa se että he kävivät jopa nuorisoseurojen iltamissa ja tansseissa.
Aarne löysi puolisonsa Lyydian, ”Lyytin”, maatilallisen tyttären, synnyinseudultaan. Lyyti oli syntynyt kesällä 1901 Joen kylän Jokitalossa kahdeksanlapsiseen perheeseen. Pari meni naimisiin marraskuussa 1925 ja muutti asumaan Aarnen kotitaloon Kallioon. Lyydia toi ajan tavan mukaan myötäjäisinä kotoaan perintönsä eli kaksi lehmää, vuoden heinät, kotona tehdyt vaatteet ja huonekaluja.
Seuraavana kesänä, 22.7.1926, syntyi Aarnen ja Lyydian ensimmäinen poika, joka sai nimen Kaarlo Matias. Pieni poika kuoli vajaan vuoden iässä kurkkumätään, tuona aikana yleiseen kulkutautiin, jota vastaan ei ollut rokotetta. Seuraavat pojat syntyivät lyhyin väliajoin, Jorma Jaakko huhtikuussa 1928 ja Olavi Tapio joulukuussa 1929. Nuori perhe muutti pois Aarnen lapsuudenkodista, mihin yhtenä syynä olivat Lyydian ja anopin keskinäiset vaikeudet. He ostivat oman pienen maatilan, Rujulan, Sievin kirkonkylän lähistöltä. Tila oli pienehkö viljelytila ja siellä oli hevonen, muutama lehmä, lampaita ja kanoja. Elämä oli työtä täynnä. Aarne toimi myllärinä Sievin Kalliossa ja Lyydia hoiti kodin, karjan ja lapset.
1930-luvun alussa Aarnen ja Lyydian perheen talous joutui pahaan kurimukseen monien muiden kylän tilallisten lailla. Voimakas inflaatio synnytti pula-ajan ja kierteen, joka johti omaisuuden menettämiseen ja kotien ja tilojen pakkohuutokauppoihin. Vuonna 1934 nuori perhe joutui monien muiden pohjanmaalaisperheen lailla luopumaan kodistaan, jonka pankki pakkohuutokauppasi irtaimistoineen velkojen perimiseksi. Tämä oli luonnollisesti trauamattinen kokemus koko perheelle. Tätä viimeistä taloudellista moukariniskua aiemmin Pohjanmaalla, tarkemmin ottaen Nivalassa vuonna 1932 asiat kärjistyivät konikapinaksi. Jorman isä Aarne oli aktiivinen ”kapinallinen”, vaikka asui itse perheineen vielä tuolloin Sievissä. Näin ukkini Jorma muisteli isänsä osallisuutta kapinaan, kun oli ensin taustoittanut tapahtumien kulkua kertomalla sen ajan yhteiskunnallisesta tilanteesta Suomessa:
”30-luvun alussa, kun pakkohuutokaupat olivat Pohjanmaalla laaja-alaisia eli niitä oli kaikissa pitäjissä, kärjistyivät suhteet paikallisten viranomaisten ja asukkaiden välillä. Näin oli myös Nivalassa. Kevättalvella savotoiden loputtua ajomiehet tulivat kotiin hevostensa kanssa, jotka olivat huonokuntoisia ja laihtuneita, ne olivat olleet huonolla ravinnolla siellä metsäajoissa. Paikallinen eläinlääkäri, ruotsinkielinen mies, piti (ruotsinkielisen) vallesmannin kanssa sitten tarkastuksia. Kylittäin kutsuttiin isännät hevosineen tarkastukseen kirkonkylälle, eläinlääkäri tarkasti hevoset ja mikä oli huonokuntoinen, se määrättiin ammuttavaksi.
Niinpä Ruuttusen isännältä määrättiin kaksi hevosta ammuttavaksi, mutta Ruuttunen ei tähän suostunutkaan. Siitä seurasi sanktioita, Ruuttunen sai siitä vankeustuomion, olikohan se kuusi kuukautta vankeutta. Oulussa oli silloin vankila, niin kuin on nytkin. Siihen aikaan junissa kulki vankivaunuja ja viranomaiset päättivät lähettää Ruuttusen vankivaunulla Ouluun. Poliisivoimissa kun oli paikkakunnan asukkaita, niin nehän tiesivät milloin ja missä junassa vankivaunut tulevat juna-asemalle. Kylän ihmiset suuttuneena ja tuohtuneena panivat sanaa kiertämään, että kun juna vankivaunuineen aamulla tulee ja Ruuttusta lähdetään viemään, on asemalla kokoontuminen. Niinpä kyläläiset kokoontuivat Nivalan asemalle ja ottivat väkivalloin Ruuttusen poliisiviranomaisten hallusta.
Sehän oli majesteettirikos aikana kun poliittiset suhteet olivat valmiiksi kuumenneet, ja niin poliisiviranomaiset pyysivät Oulun varuskunnasta armeijan apua järjestyksen palauttamiseen. Sieltä tuli puolijoukkue, konekiväärijoukkue kapteeni Pärmin johdolla palauttamaan järjestystä. Kapinamiehet eli pulamiehet olivat kokoontuneet Kuoppala-nimiseen taloon pitämään kokousta miten tästä jatketaan eteenpäin. Isä (Aarne) ja hänen veljensä Matti olivat kokouksessa ja Matilla, onnettomalla, oli ollut isoreikäinen taskuase mukanaan, sellainen millä ammuttiin sonneja. Hänellä oli siihen laillinen hallussapitolupa teurastuksia varten olemassa. Ei hän sitä asetta käyttänyt eikä heillä mitään sellaisia aseita ollut, että armeijan yksikköä vastaan voisivat hyökätä.
Kuoppalan talolle tulleita, etenkin jos oli joku poliittinen leima otsassa – monella oli niiden pakkohuutokauppojen takia – tuomittiin melko mielivaltaisesti vankilaan. Isäni sai kuuden kuukauden tuomion ja hänen veljensä Matti kahden vuoden tuomion, mutta se sitten hovioikeudessa putosi kahteen kuukauteen. Lopulta silloinen presidentti Kyösti Kallio myönsi armahduksen ja muistaakseni kaksi kuukautta isä joutui kärsimään tuomiota vedellä ja leivällä. Isällä oli poliittista leimaa, kun oli Sievin kunnanvaltuustossa soittanut suutaan, oli ollut sen jäsenenä, ja myöhemmin sitten Nivalan kunnanvaltuuston jäsenenä”. Aarne Kallio oli Kyöstin Kallion kannattajakuntaa eli senaikaisen maalaisliiton miehiä, minkä lisäksi oli ajatuskannaltaan vasemmistolainen.
Jorman varhaisin lapsuuden muistikuva liittyi kylän tuttuun poliisiin, joka tuli kollegoineen pitämään kotitarkastusta ja hakemaan isää. Poliisi oli pyrkinyt puhuttamaan 4-vuotiasta Jormaa, kysellyt missä se isä mahtaa olla, ja Jorma oli vastannut niin kuin oli sen ymmärtänyt eli ”se on mennyt Nivalaan poliisia tappamaan”. Samaan aikaan liittyi ukkini toinen lapsuudenmuisto, lapsen kokemustasolla yhtä vaikuttava, kun hänen nimikkokanansa Reeta jäi jyhkeän kaatuvan oven alle ja kuoli. Sen tapana oli seurata Jormaa kaikkialle, joten kovin kaukana ovi ei hänestäkään tuolloin siis ollut.