Edelliset kirjoitukset ovat liittyneet omaan ammatilliseen historiaani ja myös kuopiolaisten historiaan, mutta nyt palaan blogini varsinaiseen teemaan eli suvun historiaan. Jatkan äidinisäni Jorman vanhempien historian kirjoittamista. Tänään esittelen ukkini isänäidin, Susanna Juhontytär Kuljun (myöhemmin Kallion) elämänkertaa siltä osin, mitä siitä sadan vuoden päästä on jäänyt suvun muistiin.
Susanna Juhontytär syntyi 10.4.1879 Pyhäjoella Kuljun perheen kahdeksanneksi lapseksi. Hän on ilmeisesti ollut lajissaan hyvin täräkkäluonteinen ja teräväkielinen emäntä. Isomummoni Olga Lyydia os. Jokitalo (1901 – 1993) oli hänen ensimmäinen miniänsä ja esikoispoikansa vaimo, joka ei tullut alkuunkaan toimeen anoppinsa kanssa. ”Muille löytyi talosta tilaa, mutta miniälle ei tahtonut tilaa löytyä”, kuvaili ukkini talon tunnelmia aikoinaan häntä haastatellessani. Jälkipolville jäänyt tarina ei Susanna-anoppia mairittele, mutta ansaitsee kuitenkin tulla kerrotuksi. Ei siksi, että haluaisin mustamaalata ketään esivanhempaani, vaan ennen kaikkea siksi sekä meidän nykyihmisten että menneitten sukupolvien ihmisten elämään mahtuu niin monenlaiset värit – myös synkät mustat värit. Tahrattoman valkoisena eivät pysy kenenkään meidän pukumme moraalisella tasolla. Lyydia, myöhemmin isomummoni, ei koskaan kertonut jälkipolville mitä tapahtui. Asia oli liian raskas, joten hän noudatti siten vanhaa suomalaista periaatetta ”puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa”. Kertojana toimi Lyydian läheinen sisko Martta (1905 – 1988), joka uskoutui myöhempinä vuosikymmeninä siskonpojalleen Jormalle eli ukilleni siitä mitä naisten välillä oli tapahtunut.
Anopin ja miniän suhteet menivät pahasti solmuun heti yhteisasumisen ensimmäisinä vuosina. Lyydia muutti siis miehensä Aarnen lapsuudenkotiin marraskuussa 1925 vihkimisen jälkeen. Vihkiminen tapahtui 9.11.1925 Sievissä. Morsian toi ajan perinteen mukaisesti myötäjäiset tullessaan: kaksi lehmää, joille mukana vuoden heinät, kotona tehdyt vaatteet ja joitakin huonekaluja. Tuohon aikaan tapana oli, että lapsista pojat perivät vanhempiensa maat ja tytöt saivat perinnön ns. ”kertasuorituksena” naimisiin mennessään. Lyydia tuli siis miniäksi melko varakkaaseen taloon mutta ei ollut myöskään itse varaton, vaan talollisen tytär.
Hetikohta vihkimisen jälkeen Lyydia alkoi odottamaan esikoistaan, joka syntyi seuraavana kesänä eli 22.7.1926. Synnytys on varmaankin tapahtunut Kalliossa ja kätilönä lienee toiminut anoppi, joka oli itsekin seitsemän lapsen äiti. Tuohon aikaan kätilöinä toimivat yleisesti sukulaiset ja sellaiset kylän naisihmiset, jotka olivat itse synnyttäneet ja hankkineet siten kokemusta. Ammattikätilöitä ja -terveyssisaria oli harvoin mukana tilanteissa, koska heidän lukumääränsä oli vielä vähäinen ja taas synnyttäviä äitejä suhteellisen paljon.
Lyydia ja Aarne saivat siis 22.7.1926 pojan jolle annettiin nimeksi Kaarlo Matias. Lyydiasta oli tullut nyt poikavauvan äiti – mikä vielä tuohon aikaan oli arvokkaampi asia kuin tyttölapsen äitiys – mutta oliko niin että anoppi puuttui ensimmäisen lapsenlapsensa hoitoon, kun ei miniä osannut hoitanut lastakaan niin kuin olisi pitänyt. Seuraavan talven aikana Susannalle ja Lyydialle puhkesi sen verran raju riita, että mitta tuli täyteen kummallakin. Lyydia puki ja pakkasi vauvansa, laittoi hänet ”kipakkaan” eli jonkinlaiseen pulkkaan tai ahkioon ja käveli talvipolkuja ja hankia pitkin takaisin lapsuudenkotiinsa Jokitaloon neljän kilometrin matkan. ”Poikaa et talosta vie!” oli anoppi huutanut perään käskynsä, mutta Lyydia ei jäänyt kuuntelemaan.
Mitähän mahtoi ajatella puoliso Aarne tultuaan sinä iltana töistään kotiin? Ehkäpä hän yritti parhaansa sovittelijana, mutta molemmat naiset olivat täysin leppymättömiä. Tilanne ei ratkennut heti, nimittäin talvi vaihtui jo kevääksi ja kesäksi, ja yhä miniä asui Kaarlo-vauvan kanssa lapsuudenkodissaan. Varmasti välirikko kaihersi kaikkien mieliä. Kalliossa appivanhempia lie mietityttänyt sekin, mitä kyläläisetkin tästä asiasta puhuvat. Miniä on lähtenyt kotoaan vauvansa kanssa, eikö se ole jo häpeä!
Kaikeksi onnettomuudeksi Kaarlo-vauva sai vakavan tartuntataudin heidän ollessaan Lyydian lapsuudenkodissa. Hän sairastui kurkkumätään, josta käytettiin nimityksiä ”kurkunkiristys” tai ”kuristustauti”. Kurkkumätä oli yksi suurimpia tappajia Suomen historiassa ja sitä esiintyi toistuvina paikkakunnalta toiselle leviävinä tautiaaltoina. Rokote tautiin kehitettiin vasta 1950-luvulla eikä antibioottejakaan 1920-luvulla vielä ollut. Pikkuinen Kaarlo kuoli kurkkumätään 29.6.1927 eli vajaan vuoden vanhana. Hänet haudattiin muutamaa päivää myöhemmin eli 3.7.1927 Sievin hautausmaalle. Surun taakan on täytynyt olla valtavan raskas.
Niin kuin tässä ei olisi ollut kylliksi. Nuoripari Lyydia ja Aarne palasivat Kallion kotitaloon, ilman Kaarlea. Tunnelma oli varmaankin tyhjä ja lohduton, osa omaa itseä oli poissa. Vastassa heitä oli anoppi Susanna, jonka mieltä raskauttivat myös tapahtuneet: rakkaan lapsenlapsen kuolema ja vaille sopua jäänyt riitatilanne miniän kanssa. Hän ehkä halusi poistaa tuon taakan harteiltaan, mutta valitsi siihen huonon keinon ja lausui sanat, jotka saivat aikaan trauman nuorelle äidille sekä korjaamattoman välirikon. ”Minä sanoin että älä vie poikaa, ja sinä veit.” ”Sinä et kuunnellut ja totellut minua vaan veit pojan. Ja mitä tapahtui? Nyt poika on kuollut.” Susannan mukaan Lyydia teki väärin jo silloin, kun puki pojan ja laittoi hänet kipakkaan lähtiessään pois. Anopin mielikuvissa siitä seurasi, että poika kylmettyi, sairastui ja kuoli, vaikka todellisuudessa näin ei tapahtunutkaan.
Raskaat syytökset voi ymmärtää vielä painavampana, kun muistaa sen että kyseessä oli perhe, jossa vallitsi sen ajan ankara kristillisyys. Jumalan kymmenestä käskystä, joita pidettiin arkisen elämän perussääntöinä, neljäs kuuluu näin: ”Kunnioita Isääsi ja Äitiäsi, jotta kauan eläisit ja menestyisit maan päällä”. Vähässä katekismuksessa eli kristinopin selityksessä Luther opettaa, mikä on lapsien tehtävä: ”Vanhempia tulee pitää suurimpana aarteena maan päällä. Vanhempien edessä – ja tämä koskee myös kaikkea muuta meidän yläpuolellemme asetettua esivaltaa opettajia ja poliiseja myöten – meidän on pidettävä kielemme kurissa ja oltava kuuliaisia. Kunnioitusta tulee osoittaa sanoin ja teoin.” On mahdollista, että tapahtuneen ympärille muodostui seuraava ajatusten ketju: miniä ei totellut appivanhempiaan eli rikkoi neljättä käskyä, ja nyt rangaistus synneistä oli että lapsi oli kuollut.
Lyydia ja Aarne eivät voineet tämän jälkeen palata kotitaloon, kaikki oli ollut liikaa. He asettuivat asumaan Sieviin Kaskelan tilalle vuokra-asuntoon. Seuraava lapsi alkoi samana syksynä ilmoittaa itsestään, eli Lyydia tuli taas raskaaksi. Huhtikuussa 1928 kevät oli myöhässä ja liikkuminen onnistui vielä rekikelillä hankien yli. Lyydia tunsi aikansa tulleen ja koska ketään muuta kokenutta lapsenpäästäjää ei ollut tuolloin saapuvilla, oli nuorenparin tehtävä ratkaisunsa ja turvauduttava hädän hetkellä Aarnen äitiin eli Susannaan. Kaskelan tilan isäntä lähti vuokralaistensa pyynnöstä hakemaan kätilöksi Kallion talosta emäntää, joka saapuikin paikalle. Paikalla oli myös toinen vaimoihminen, ehkä Kaskelan emäntä tai joku Lyydian sukulaisnainen. Myöhemmin hän oli kuulemma ihmetellyt tilannetta, ”miten hän ei koskaan aiemmin ollut ollut niin kummallisessa synnytyksessä mukana”. Sekä kätilö että synnyttäjä eivät olleet puhuneet toisilleen suoraan mitään, vaan viestit oli kulkenut tämän kolmannen naisen kautta. Tyyliin ”Sano hänelle, että tekee nyt niin.” Varmasti molemmat naiset yrittivät sietää parhaansa mukaan toisiaan, sillä nyt oli kyse syntyvästä vauvasta ja hänen elämästään. Niinpä 13.4.1928 syntyi poika, joka sai nimen Jorma Jaakko Kallio. Hänestä tuli myöhemmin isoisäni.
Lyydian ja Aarnen kolmas lapsi, Olavi Tapani Kallio, syntyi reilun puolentoista vuoden päästä eli tarkalleen 26.12.1929 Sievissä. Veljekset Jorma ja Olavi pitivät yhteyksiä läpi elämänsä, vaikka fyysistä välimatkaa oli satoja kilometrejä. Jorma perheineen nimittäin asettui Lieksaan ja hänen veljensä Olavi perheineen asui Utsjoella. Veljekset pitivät yhteyttä ja heille tuli tavaksi kalastaa vuosittain yhdessä Lapissa, kuten pyydystää lohia Tenolla. Molemmat saivat omat perheensä – Jorma kolme tyttöä ja Olavi tytön ja pojan – ja molemmat elivät ikämiehiksi saakka. Jorma kuoli 90-vuotiaana, 13.6.2018 Joensuussa, ja Olavi 89-vuotiaana, 17.3.2019 Utsjoella.
Haastattelin Jorma-ukkia vuonna 2012 hänen lapsuudestaan ja tein muistiinpanoja. Kun tänä vuonna aloin selvittää Kallion sukua tarkemmin, hyvin tärkeäksi tietolähteeksi nousivat Tapio Kallion tekemät haastattelut vuonna 2013. Tapio Kallio, Olavin poika, vieraili setänsä Jorman luona keväällä 2013 ja äänitti useita keskusteluita, joissa haastatteli Jormaa liittyen suvun historiaan. Tämän vuoden alussa keskustelimme Tapion kanssa puhelimessa ja sain arvokasta, mielenkiintoista ja yksityiskohtaista tietoa tämän yhteisen sukuhaaran historiasta. Tapio on selvittänyt ukkinsa Aarne Kallion sotapolkua kantakortin ja sotapäiväkirjojen perusteella, ja jakoi löytöjään myös minulle. Näiden Tapion kanssa käytyjen keskustelujen ja tekemien haastattelujen ansiosta minun on ollut helppoa paneutua näihin kertomuksiin ja tuoda ne nyt esiin blogissani.
Tämän verran syntyi tekstiä tänään ja suvun tarina jatkuu seuraavissa artikkeleissa.