Aaro Hellaakoski (1893 – 1952) oli yksi nuoruuden suosikkirunoilijoistani. Olin nuorena ns. vanha sielu ja vilpittömästi ihastuin tähänkin runoon rippikouluikäisenä. Sen sanoissa oli tavoitettu ”jotakin” sellaista mikä puhutteli. Kuten edellisen runonkin, tämänkin aiheena on kuolema.
KIITOS
Ei mistään löydy pidättäjää
maan päältä, ei taivaan alta,
kun sydäntä, kypsää ja viileää
on kutsunut kuoleman kaikkivalta.
Kuka valmis on, hän kiittää,
kun viikate nousee ja niittää.
Ei ihanuus ilmojen keväisten
tuon kutsun kulkua estä,
side rakkainkaan, side viimeinen,
ei syvinten tuntojen painoa kestä,
yön, hiljaisuuden aavat,
kun sielussa soinnin saavat.
Ovat elämää kylliksi ylistäneet
puut, sudet, jos lintusetkin
ja olemisestaan taistelleet
epätoivon vimmalla, kaikin hetkin.
Se on vaiston villiä juhlaa,
joka siittää, sortaa ja tuhlaa.
Mut ihmistä yksin on huhuillut
ikiääni viileä jostain,
hän yksin on kauas hapuillut
salan suuren hiljaista verhoa nostain
ja vetäen henkeä syvään
ilon virteen mykistyvään.
Vain ihminen yksin sanoa voi:
tule, saavu, sammuminen –
mene mereen, päivä –
pimene koi,
jo vaikene, sieluni onnellinen.
Nous viikate, , sujahti niitos
Vain ihminen kuiskasi: kiitos.
Aaro Hellaakoski
Kuva: Pixabay
Kuolema on asia, jonka kanssa tein tuttavuutta jo nuorena. Täytin 19 vuotta sinä syksynä, kun jouduin sairaanhoitajaopiskelijana työharjoitteluun, nykytermillä työssäoppimisjaksolle, terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolle. Todellakin käytän sanaa ”jouduin”, sillä olin suoraan sanottuna todella järkyttynyt koko harjoittelujakson ajan. Nyt tässä vaiheessa elämääni tekisi mieli oikein halata sitä nuoruuden minää, joka kulki huoneesta toiseen ohjaajan perässä itku kurkussa ja ajatteli, että ei tämän kamalampaa voi olla. Hoitotyön käytännön taidot – vuodesuojan käyttö, kääntelyt, vaipanlaitto – opin jollakin tavoin mukana tehden, mutta pääasiassa pääni oli vain ”selviydy” – moodissa eikä aidolle oppimiselle ollut sijaan kun keskityin siihen että pidin tunteeni kurissa ja itseni kasassa.
En ollut koskaan nähnyt niin huonokuntoisia ihmisiä ja sen näkeminen, että näinkin heikoksi ihminen voi vanhuudessa mennä – ja hyvin usein menee – järisytti maailmaani. Tuossa vaiheessa lähipiirissäni ei ollut ketään ihmistä, joka olisi tarvinnut apua kaikessa, kuten hygienian hoidossa, vaatteiden pukemisessa tai syömisessä. Isovanhempanikin olivat kaikki hyväkuntoisia ja pärjäsivät itsenäisesti. Kun menin vuodeosastolle, jossa asukkaita tai potilaita syötettiin, pestiin ja pyöritettiin puhtaisiin vaippoihin, ja moni heistä ei puhunut tai vaikuttavan kuulevan mitään, niin suoranainen ”toinen maailma” avautui silmilleni. Ajattelin, että ei ikinä – tämmöistä työtä en tule tekemään koskaan, kun valmistun. Näköjään aina ei arvaa tulevaisuuttaan, tai jos arvaisi ei uskoisi 🙂
Harjoitteluun kuului oman potilaan valitseminen ja hoitosuunnitelman teko hänelle. Muistan jotenkin oman potilaani, hän oli 90-vuotias leskirouva ja tehtäviin kuului mm. päivittäisen hygienian hoito wc:ssä. Yhteinen wc, jossa oli vierekkäiset kopit kahdelle tai kolmelle, sijaitsi käytävän varrella, ja asukas kulki sinne rollaattoriin tukien ja minun saattamanani. Muistan että vessakopin seinät olivat punaiset ja tuntui vähintäänkin oudolta seisoa vieressä, kun toinen ihminen istui pöntöllä pissaamassa ja kakkaamassa. Suoritukseen kuului lopuksi pesulapulla pyyhkiminen. Muistikuviin on jäänyt myös elävästi se, että potilaan kävely oli hidasta ja alusta loppuun asti hän valitti kipua melko lailla äänekkäästi. Hänellä oli nivelrikkoa lonkissa ja säännöllinen kipulääkitys, mutta se ei vienyt pois kokonaan kipua. ”Kuntouttava työote hoitotyössä” oli tuttu termi jo tuolloin 90-luvun alkupuolella, ja tein niin kuin neuvottiin eli ylläpidin ja vahvistin potilaan toimintakykyä, siis kävelytin ja kannustin ”hyvä, hyvä” -ja saatoin jotain itsekseni ihmetelläkin. Kyseenalaistaa en kuntouttavaa hoitoa toki uskaltanut.
Ohjaajani oli eräs vanha kokenut sairaanhoitaja, Hanna nimeltään. Hän teki hoitotyötä todella rakkaudella, ja suhtautui myös minuun keltanokkaan hyvin ymmärtäväisesti. Hänelläkään ei kuitenkaan ollut ehkä rohkeutta suoraan ”pysäyttää” jotain tilanteita ja kysyä että mikä on, vaikka aihettakin olisi ollut Myöhemmin hän totesi kyllä ymmärtäneensä, että minulla meni energiaa ennen kaikkea tunteiden hallintaan. Loppuarvioinnissa tunteiden hallinta sai sitten mennä ja lähinnä itkin vuolaasti oman vuoroni ajan. Toinen ohjaaja ihmetteli siihen, että miksi et puhunut jo aiemmin asioista. Helppohan on sitä kysyä mutta vaikeaa vastata silloin, kun on koko siihen astisen elämänsä tottunut painamaan omia tunteitaan syrjään ja selviytymään keskittymällä muuhun. Käytännön jakson sain kuitenkin suoritettua ja koko oppikokonaisuudesta arvosanan kiitettävä. Se ei tosiaankaan johtunut silloisista käytännön taidoista tai vuorovaikutusvalmiuksista. Ehkä ennemminkin opettaja vaikuttui kyvystäni kirjoittaa hoitosuunnitelmaa ja oppimistehtäviä, kirjalliset taitoni olivat vahvat joten hyödynsin niitä.
Kuriositeettina mainitsen, että tuolloin hoitosuunnitelmat ja tehtävät kirjoitettiin ruutupaperille käsin kirjoittaen! Se oli silloin kaikilla opiskelijoilla ”maan tapa”, ei ollut nettiä eikä tekstinkäsittelyohjelmia! Kirjoituskonetta ehkä olisi voinut halutesaan käyttää, mutta silloin se ei tullut mieleen. Opinnäytetyöt laadittiin sitten kirjoituskoneella tai jollakin alkeellisella tekstinkäsittelyohjelmalla, ainakin kopiokoneita silloin jo oli. Historian havinaa… huu…… joten sikäli tämä tekstini liittyy niin omaan kuin hoitotyön opintojen historiaan.