Kirjojen kannet auki – juttua Kuljun körttiukoista

Olen äidinisäni puolelta pohjanmaalaisten körttisukujen jälkeläisiä – ja ilahtunut siitä. Sillä herännäisyys on lähellä omaakin sielunmaisemaani. Kuulin sukuni ”körttiukoista”, Salomon Leenanpoika Kuljusta (s. 1820 – k. 1895) ja hänen pojastaan Juho Kustaa Salomonpoika Kuljusta (s. 1839 – k. 1906), olevan tietoa vanhassa Olavi Kareksen kirjasarjassa Heränneen kansan vaellus I – V. Amerikkaan muuttanut suurperheen isä Salomon Juhonpoika Kulju (1864 – 1925) oli näiden miesten pojanpoika / poika, ja hänestä kirjoitin edellisessä tekstissäni. Entisaikaan myös etunimet periytyivät usein isältä pojalle ja pojanpojalle, joten helpostikin voi sotkeentua nimissä ja henkilöissä, jos ei ole tarkkana.

Lainasin kaupunginkirjaston varastosta lainaan viisi paksua ”tiiliskiveä” eli kirjaa, joita olen sitten tutkiskellut kauniiden kevätpäivien ratoiksi, ja referoin tekstiä tänne blogiini. En tosiaankaan joka riviä lukenut, sillä siihen olisi saanut kuluttaa aikaa ja tupakkia (ja olen savuton). Alla kirjapinon kuva todistusaineistoksi. Kyseessä ovat siis Olavi Kareksen kirjat ”Heränneen kansan vaellus I – V” ja niitä on käytetty tekstini lähteinä.

Pohjanmaan heränneiden tärkeisiin ”isähahmoihin” eli liikkeen johtomiehiin lukeutui Arvi Logren (1823 – 1883), jonka kuoltua heränneitten joukossa ilmeni epäselvyyttä ja kyselyä, kuka seuraavaksi nousisi johtajan paikalle. Tilanne oli ristiriitainen, sillä vanhan kristillisen perinteen mukaisesti vaatimattomuus oli kunniassa, ”ensimmäisistä tulee viimeisiä” eikä näkyvä pyrkiminen johtajan paikalle ollut mairittelevaa. Salomon Kulju (s. 1820) kuitenkin oli yksi johtajaksi pyrkineistä ja olipa hän nähnyt unenkin, jossa koki saaneensa valtakirjan toivomaansa tehtävään. Hän oli nimittäin ollut unessa Logrenin kanssa seuroissa, jossa tämä ei ollut puhunut mitään, vaan kehoittanut Kuljua puhumaan seurakansalle.

Kuljusta ei tullut kuitenkaan seuraavaa johtohahmoa, vaan mantteli periytyi toisaalle. Pyrkijöitä ja oletettuja pyrkijöitä johtajan paikalle oli muitakin. Eräs heistä oli Juho Malkamäki (1844 – 1928), Logrenin läheinen ”oppipoika” ja ystävä, ja toinen Jaakko Sinnemäki (1820 – 1893). ”Taistelu” johtajan paikasta ei ollut avointa eikä asiaa tietenkään voitu nyrkein ruveta ratkomaan, vaan sanan säilää heiluttaen ja kiertoteitse. Eräänä iltana Kevarin talossa pidettiin seuroja, joissa tapasivat toisensa Kulju, Malkamäki ja Sinnemäki. Salomon Kulju ei pitänyt kummastakaan herrasta, mutta harkitsi että ensin toista tulee ylentää, jotta seuraavaa voisi alentaa. Niinpä Kulju seurojen jälkeen kiitteli Malkamäen puhetta ja sitten moitti Sinnemäkeä tämän puheista nuhdellen häntä mm. ”farisealaisuudesta” eli ns. ulkokultaisuudesta ja teeskentelystä. Herkkäluonteinen Sinnemäki olikin purskahtanut itkuun, ja Kulju sai myöhemmin huomata että hän itse oli aikaansaanut pahennusta körttiväen keskuudessa. Kulju oli pyytänyt Malkamäkeä kysymään Sinnemäeltä, oliko tämä loukkaantunut, ja sai vastaukseksi että tämä ei ollut loukkaantunut vaan oli ”aralla tunnolla ja vaivatulla mielellä”. Tällä viitataan itsetutkiskeluun ja omien vikojen pohdiskeluun, joka sekin on körttiläisyydelle ominaista. (Kirjoittajan välihuomautuksena tähän, että voi noita miehiä, onpa teräväkielisyyttä annettu joillekin liikaakin ja myös miehet osaavat olla ns. draamakuninkaita ihmissuhteissaan, tahtomattaankin.) 😀

Salomon Kulju on arvatenkin ollut sitkeä ja itsepäinen mies, jolla on puhetta riittänyt. Suu vetäytyi väkisinkin hymyyn, kun luin Salomon Kuljun ja ”Hietasaaren ukon” välisestä kahnauksesta. Kunniamaininnan fyysisestä ja henkisestä tarmokkuudestaan siinä sai seuramatkallaan ollut kirkkoherra Wilhelmi Malmivaara (1854 – 1922). Malmivaara kuunteli läpi kokonaisen yön ukkojen asioita väsymyksestään huolimatta. Kertoja Antti Haikola muistelee kirjassa: ”Muistan, kuinka Malmivaara usein töyttäisi minua hereille huomauttaen: ”Sano nyt jotain tähän, Antti, joka paikkakuntalaisena tunnet asiaa”. Mutta en jaksanut olla hetkeäkään valveilla enkä puhua mitään. Kun aamulla herättiin, oli heillä keskustelu vielä käynnissä.” 😀

Tämä ei valitettavasti ollut ainoa kerta, kun Wilhelmi Malmivaara joutui sovittelemaan nurmolaisten keskinäisiä välejä Salomon Kuljun edesottamusten takia. Lapualla vuonna 1820 syntynyt Salomon Kulju oli muuttanut vaimonsa Hedvigin ja lapsiensa kanssa Nurmoon vuonna 1871. Salomon tunnettiin Nurmossa rehellisenä työmiehenä, ”Hipin myllärinä”, ”Myllärin paappana” ja ”Mylläri-Saluna”. Hän toimi myös aktiivisesti seurapuhujana ja kuten mainittu, haaveili pääsevänsä herännäisjohtaja Arvi Logrenin paikalle tämän kuoltua. Ehkäpä hänen haaveilleen suosiosta antoi pontta myös hänen lapsuutensa, sillä hän oli syntynyt aviottomana lapsena ja joutunut siksi kokemaan kovia. Joka tapauksessa seurapuhujana Salomon aiheutti toimillaan sekavuutta ja painavia epäilyksiä heränneitten keskuudessa. Osa vakavista heränneistä piti arvossa hänen puhujantyötään ja näki hänen puhuvan rakkaudellisesti ja hoitavasti vaivatuille sieluille. Hänellä oli puhetaitoa; jotkut heränneet kertoivat hänen saattaneen pitää kolmetkin seurat peräkkäin ja aina oli jotain uutta sanottavaa. Kuitenkin jotain muutakin hän oli tehnyt, sillä 1890-luvun alusta lähtien häntä alettiin syyttää ”siveellisesti huonosta” elämästä sen verran monelta taholta ja toistuvasti, että jotain oli täytynyt tapahtua. Oli tainnut käydä niin – kun asiaa mietin – että vuodekumppaniksi oli kerran tai useamminkin eksynyt joku muu kuin aviovaimo, josta Salomon oli jostain syystä monet vuodet asunut erossa.

Laineet Nurmossa heränneitten kesken kävivät niin korkeina, että julkista pahennusta käsiteltiin paikkakunnan ulkopuolellakin. Kirkkoherra Malmivaara näki tilanteen aiheuttavan ns. kuppikuntia ja väen erkaantumista ja hajaantumista muualle. Siksi hän toivoi Salomonin lopettavan seuroissa puhumisen ”kansan ja Jumalan vuoksi”, jotta huhut asettuisivat. Lopulta asia ratkesi vasta, kun Salomon Kulju muutti Nurmosta pois ja asettui Sieviin. Hänet opittiin tuntemaan puheista, joissa oli erityisen lohduttava evankeliumin henki, eli niissä oli todella herännäisyyden keskeistä sanomaa. Kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei Salomon päässyt helmasynnistään eroon täysin Sievissäkään, sillä jossain määrin hänen toimintansa herätti samanlaisia moitteita sielläkin. Salomon kuoli Sievissä vuonna 1895, ja hänen hautajaisiinsa saapui ystäviä Nurmosta saakka, eli hänellä oli synnyinseudullaan yhä myös vilpittömiä ystäviä.

Sellainen oli Salomon eikä tässä vielä kaikki. Salomonista ja hänen pojastaan Jussista riittää vielä sen verran kerrottavaa, että minun täytyy jatkaa juttua seuraavassa tekstissä. Siihen asti heipparallaa ja hyvää vappua!