Iida ja Pekka Meriläisen lapset ja perhe-elämän vaiheita
Nuoripari Iida (s. 1884) ja Pekka (s. 1873) solmivat avioliiton syyskuussa 1902. Seuraavana kesänä – 14.6.1903 – eli yhdeksän kuukauden kuluttua syntyi heille esikoinen, tyttövauva. Hän sai kasteessa nimen Tyyne Helena. Tyyne on esiäitini viidennessä polvessa, isomummoni, joka solmittuaan avioliiton tunnettiin nimellä Tyyne Okkonen (os. Meriläinen).
Tyynen jälkeen lapsia syntyi kuusi: Veikko (s. 1905), Oiva (s. 1908), kaksostytöt Lyyli Ester ja Linda Maria (s. 1909), Väinö Edvard (s. 1911) ja Vilho Veli (s. 1913).
Vuoden 1911 alussa nuori perhe koki suuren surun. Kaksostytöt Lyyli ja Linda olivat reilun vuoden vanhoja, kun he kuolivat peräjälkeen: Linda 19.1. ja Lyyli 20.1. vuonna 1911. Kuolinsyyksi kirjattiin molemmille ”yskä”. Tuohon aikaan liikkeellä oli vaarallisia tartuntatauteja, kuten tuberkuloosia, hinkuyskää, kurkkumätää, tuhka- ja tulirokkoa. Antibiootteja eikä tehokkaita hoitoja ollut olemassa, joten pienten lasten kuolemat olivat yleisiä ja kohtasivat lähes jokaista perhettä. Pienet siskokset siunattiin haudan lepoon 1.2.1911 Nurmeksen hautausmaalle.
Jo seuraavassa kuussa, 4. päivä maaliskuuta 1911, syntyi perheeseen poika, Väinö. Elämän ääripäät, kuolema ja syntymä, vaikuttivat perheeseen kouriintuntuvasti hyvin lyhyen ajan sisällä. Seuraavana vuonna sai alkunsa vielä perheen nuorin poika Vilho, joka syntyi 10.4.1913.
Puoliso hävisi Amerikkaan
Vilho ei tavannut koskaan isäänsä, eikä pienelle Väinöllekään jäänyt hänestä muistikuvaa. Viimeiset tiedot Pekka Meriläisestä ovat peräisin keväältä 1912, jolloin hän on hankkinut (papin-)todistuksen ja viiden vuoden passin Amerikkaan. Viimeistään syksyllä 1912 Pekka lähti matkaan, eikä hänestä kuulunut sen jälkeen enää mitään.
Vaimo Iida jäi odottamaan postilähetystä Amerikasta. Olihan puhuttu, että sinne tultuaan Pekka lähettäisi matkaliput, jotta perhe voisi matkustaa hänen perässään uuteen maanosaan. Oliko suunnitelmana, että Pekka hankkisi ensin siellä rahat muun perheen matkaa varten? Lähtiessään Pekka nimittäin oli kirkonkirjoissa ”loinen”, mikä tarkoittaa että hän asui perheineen kotitalonsa nurkissa tai jossain sivurakennuksessa ja teki satunnaisia töitä hyvittääkseen elatustaan. Hänellä ei ollut varaa oman mökin hankkimiseen. Mutta ehkäpä Amerikassa asiat loksahtaisivat kohdalleen ja heille koittaisi vauraampi elämä!
Jotain tapahtui, sillä perhe ja sukulaiset eivät kuulleet Pekasta enää mitään. Iidan toivo miehensä tapaamisesta sammui aikanaan, mutta varmasti eli vielä kauan. Ajatuksissa kiersi, miksi mitään viestiä ei saapunut. Oliko mies elossa vai kuollut ehkä tapaturman tai sairauden seurauksena? Vai oliko mies unohtanut kaiken menneen – myös alituisen köyhyyden, vaivan ja lasten kuolemat – ja aloittanut elämän vapaana miehenä uudella mantereella? Perhe yritti varmaankin tavoittaa ja etsiä häntä, mutta keinot olivat hyvin vähäiset. Ei ollut puhelinta eikä tiedossa osoitettakaan. Jotkut omaiset etsivät Amerikkaan kadonneita siirtolaisia kustantamalla lehti-ilmoituksen ulkomaalaiseen sanomalehteen.
Yksin jäädessään Iida oli 28-vuotias seitsemän lapsen äiti, joka oli menettänyt kaksi lastaan. Tyyne oli perheen esikoinen ja ainoa tytär. 9-vuotias Tyyne kasvoi perheen toiseksi vastuunkantajaksi ja piti huolta nuoremmista veljistään, Veikosta, Oivasta, Väinöstä ja Vilhosta. Tyttölapset kasvatettiin tuohon aikaan jo pienestä saakka arjen askareisiin ja perheen hoitamiseen, ja omat leikit ja harrastukset oli pantava syrjään.