Sukututkija filosofeeraamassa
Kun tutkin menneisyyden ihmisiä sukupuuni äärellä, haluaisin tietää jotain enemmän sen lisäksi mitä kirkonkirjat pystyvät kertomaan. Syntymä- ja kuolinvuodesta pääsee laskemaan eletyt ikävuodet ja kirkonkirjoista saa tietää myös synnyin-ja kuolinpaikan. Nämäkin tiedot kertovat paljon, ikään kuin antavat kertomukselle raamit. Sattuiko tutkimuksen kohteena henkilö esimerkiksi syntymään 1920-luvun taitteessa, niin että aikuiseksi vartuttuaan tie vei heti sodan pauhuun? Vai syntyikö hän kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin vastassa oli toisenlaiset haasteet? Se mihin aikaan ja mihin yhteiskunnalliseen kukin meistä syntyy, piirtää selkeät jäljet elämään.
Millainen tilanne oli esimerkiksi tilattomalla henkilöllä, joka perusti perheen vaikka 1800-luvun loppupuolella Suomessa: mistä perheelle leipä hankittiin, millaisessa talossa asuttiin? Mitä silloin tapahtui sekä laajemmin yhteiskunnallisella tasolla että sillä nimenomaisella seudulla, pitäjässä tai suvussa, johon hän kuului? Kuuluiko tietyn tutkittavan henkilön elämään lapsuudesta asti köyhyys, vai varttuiko hän varakkaan tilanomistajan perillisenä? Kaikki nämä asiat vaikuttavat siihen, millaiseksi tietty henkilö elämänolosuhteiden keskellä varttui.
Se, millaiset olivat hänelle jo syntymäkodissa annetut pelikortit, mahdollistaa tai rajaa henkilön elämässä aika paljon. Ja kaiken keskellä ns. ennalta määrittelemättömät asiat, mitä elämä itsessään on tuonut tullessaan – erilaisia onnenpotkuja vai onnettomuuksia, myötä- tai vastatuulta? Nämä asiat vaikuttavat niin jokaisen nykyeläjän elämänkaarella ja niin ne vaikuttivat esi-isiemme tai -äitiemme yksilöllisillä elämänpoluilla jo vuosikymmeniä ja -satoja sitten.
Se mikä minua sukuni menneiden ihmisten tarinoissa kiehtoo, on juuri tuo eletyn elämän myötä kasvanut ”lopputulos” : millainen ihminen tämä henkilö oli, millainen hän oli luonteeltaan, mitkä olivat hänen arvostamiaan asioita ja mihin hän käytti aikaansa, mikä ei taas olisi voinut vähemmin häntä kiinnostaa. Mikä on tietyn henkilön elämän ”kokonainen kuva”, joka hänestä muodostuu ja jonka näkee kirkkaammin vasta jälkeenpäin?
Toki jokainen ihminen meistä muuttuu elämän myötä ja aina on mahdollisuuksia kehittää henkisesti itseään, mutta oma mielipiteeni on että tietyt henkiset piirteet ja rakenteet ihmisessä ovat ihmisessä aika pysyviä ja lujittuvat vaan iän myötä enemmän. Tähän ajatukseeni olen tullut 50 vuotta elämää elettyäni. Emme ole – ainakaan noin yleisesti ottaen – persoonaltamme tai arvoiltamme mitään kameoleontteja, yhtenä päivänä yhtä ja kohta aivan jotain muuta. Voisi ajatella, että iän myötä jokainen meistä kasvaa vahvemmin omaan, yhä yksilöllisempään suuntaan.
Niinpä kun pysähdyn jonkun suvun henkilön kohdalle, alan miettiä ensinnäkin, millaiset elämän lähtökohdat olivat. Ja kun henkilö kasvoi aikuiseksi, millainen hänestä oli tullut? Mitä asioita hän arvosti ja mitkä asiat olivat hänelle täysin toissijaisia? Mihin hän käytti aikaansa ja mitä asioita maailmanmenossa pohti? Tämmöisiä asioita huomaan miettiväni, kun olen tutustumassa sukuni jäseniin nyt ”post mortem”. Jotakin tärkeitä asioita, myös erilaisia yksityiskohtia ja häivähdyksiä kuulen toisilta suvun jäseniltä. Paljon on mikä jää arvoitukseksi ja tilan täyttävät helposti erilaiset aavistukset ja myös kuvitelmat. Mutta ehkä jotain asioita voi yrittää ”vangita” ja pukea sanoiksi ja itse teen sitä kirjoittamisen keinoin.
Tästä kirjoituksesta tuli vähän suunnitelmasta poiketen tällainen ”filosofeerauskirje” enkä nosta tässä esiin nyt ketään sukulaistakaan. Voi olla, että joskus vuosikymmenien päästä joku sukututkija selvittää minun elämääni kun olen itse poistunut tästä ajasta. Ainakin utelias tyttäreni on ”uhannut” etsiä kuolemani jälkeen kaikki vanhat päiväkirjani ja salaisuudet niistä, joten yhtenä tehtävänä minulla on ennen sitä muistaa käydä läpi sensuurilasit silmillä tietyt tekstini. Kirjoittamisen parissa olen viettänyt aikaa aika paljon, joten jonkin verran on kertynyt luettavaa.
Yksi kirjoittamiseen liittyvä tapani on liittää tekstin alkuun tai loppuun runo, joka jollain tavalla liittyy aiheeseen. Niinpä perinteen mukaisesti – nyt seuraa runonsäe, ei oma, vaan ehkä Rainer Maria Rilken kirjoittama, mutta koska en ole varma, laitan kirjoittajaksi tuntematon. Runo liittyy meidän ihmisten elämäntarinoihin ja siihen miten kehitymme koko ajan yksilöllisemmiksi. Ja miten eräät suuret teemat ovat kaikille yhteiset. Ja ehkä se voi lohduttaa myös jälkeenjääviä.
Anna jokaiselle oma kuolemansa,
kuolema,
joka on juuri hänen elämänsä hedelmä.
Elämän, joka on sisältänyt rakkautta,
tuskaa
ja - tarkoituksen.
(Tuntematon)