Runot ovat olleet minulle tärkeitä aina. Laitan tähän nyt erään runon vuosikymmenten takaa, johon tykästyin heti ensilukemalta, en tiedä miksi. Ehkä siksi että siinä kerrotaan merimiehen rehellisestä ja yksinkertaisesta tilinteosta lähdön edellä ja siinä on jotakin karua ja kaunista. Runon on kirjoittanut Heikki Asunta (1904 – 1959). Runo ei liity varsinaisesti sukuhistoriaan, tosin siten että suvussani on ollut merimiehiä ja vielä enemmän kalastajia. Olen työni kautta ollut saattamassa kotirantaan useampaakin purjehtijaa, joten silläkin tavalla löytyy kytköstä historiaan.
MERIMIES KUOLEE
Kylä herää, kujilla liikutaan, ja aallot lähtevät uimaan.
Pari miestä pappia noutamaan on soutanut aamutuimaan.
Hylekoirat kiertävät satamaa, ja ulvovat niin kuin hullut.
Priki ”Kruunun” timperi sairastaa ja lähtö jo lienee tullut.
Akat täyttävät ahtaan ovensuun ja ryhtyvät kielin kerkein
tämän kuolevan sielun suuntailuun päin tuhoa – varmoin merkein.
Hänet punnitaan, hänet tuomitaan kuin paistikas yksin tuumin
olinpaikkaan kaikista pahimpaan, miss´ alkaa aherrus kuumin.
– Akat hiiteen! – soi sana potilaan. – On täynnä jo sappi mulla.
Totivettä äkkiä kiehumaan! Voi kohta jo pappi tulla.
Ihan turhaan teidän on, uskon niin, suut kourassa kieltä piestä:
kun on sielu joutunut remonttiin, se kaipaa ammattimiestä. –
Papin tultua nous hän ryntäilleen ja jutteli harvaskantaan:
– Priki ”Kruunun” timperi laivoineen on päätynyt kotirantaan.
Minun hetkeni loppuun luetut vaan vaativat selvitystä.
Näes, ruumiin on tauti parkinnut, mut sielu ei ole kystä.
Sinä laske, suuriko summa jää nyt mulle palkkana synnin.
Luvun ainoon voit sinä vähentää: tein työtäni, merta kynnin.
Sami Schlüssel, saksmanni, kuoli pois; tein pihviä palleastaan.
Kuka naisten tuumingit tietää vois… mut mies oli miestä vastaan.
Pari vuotta virsiä veisasin, luin saarnoja vankilassa.
Jyvän, kenties kaksikin talletin, mut tyhjä on jälleen kassa.
Tosin armon lähteille ohjas mun Jim Maynard, pastori hurskas.
Opin raskaan, kalliilla ostetun taas karkausmatka murskas.
Pirun palveluspaikka on Lissabon, ei virret viriä siellä.
Ihan umpikuuro se poika on, ken mestariaan ei kiellä.
Eräs pinnari sammui, pirulaut, juur’ taskua tyhjentäissään.
Tuli lyödyksi laskematon knock out, kun kumpikin oli päissään.
Pako kuunarparkilla Intiaan ja sieltä djonkilla Kiinaan.
Omatunto jos rupes soimaamaan, se sai taas sammua viinaan.
Eräs nuori, ruskea Elsi-Maj, yölintuja Liverpoolin,
kotinurkat tähteni jättää sai, sen Lontoon-Frankilta kuulin.
Kadunnumeron muistin ma tallettaa ja muunkin tärkeän tarkkaan.
Pidä huoli, että hän sanan saa ja säästöni viime markkaan.
Elonpäivät raukalla silläkin on olleet katkeran karvaat.
Mitä tuosta turhia kertoisin: kai kaiken muun sinä arvaat.
Ovat pienet syntini tuhannet; ei niiss´ole kertomista.
Mua köykäiseksi jos katso et, niin antanet ehtoollista.
Ja hän kuoli. Ulappa kirkastui. Kohos poutana päivä uusi.
Alus uljas satamanlahteen ui ja vitkaan luotsia huusi.
HEIKKI ASUNTA: Valitut runot, 1948
https://yle.fi/a/20-99158 Ylen Elävästä arkistosta löydät runon myös Risto Mäkelän lausumana!
Mitäs ajatuksia runo herättää? Itse pidin etenkin kohdasta, jossa timpuri pappia odotellessaan äyskähtää ”kieltään pieksäville” akoille että kun on sielu joutunut remonttiin, se kaipaa ammattimiestä. Aika osuvasti nasautettu 🙂 Tosin nykyään harva varmaan arvailee kumpaanko joukkoon lähtevä päätyy sitten rajan takana – ja hyvä niin.