Kultaomenoita hopeamaljoissa

… ovat oikeaan aikaan lausutut sanat. (Snl. 25:11) Sanoilla on aina ollut suuri merkitys elämässäni, niin kuulluilla kuin luetuilla ja myös lauletuilla. Olen lapsuudesta asti rakastanut lukemista, ja kouluiässä olinkin melkoinen kirjatoukka, joka keskittyi lukemaan täysillä jopa useita tunteja peräkkäin. Vanhemmilleni olen kiitollinen muun muassa siitä asiasta, että he lukivat minulle todella paljon. Sain siitä hyvät eväät sanavaraston kehittämiselle ja keskittymiselle.

Perheessämme oli neljä lasta ja jommankumman vanhemman lukema iltasatu kuului jokaiseen iltaan. Nuorin sisar syntyi, kun olin 12-vuotias, joten samoissa iltasatutuokioissa hänen kanssaan enää istunut. 🙂 Synnyin esikoisena ja niinpä ensimmäiset kolme vuotta nautin yksilöllisistä luku- ja musiikkihetkistä. Nuorena ollessani Margit ja Osmo, isäni vanhemmat, muistelivat yhteisesti kesää 1975, jolloin olin ollut vajaa parivuotias. Olin lomalla heidän luonaan ja jokaiseen iltaan oli kuulunut tietty rutiini: otin lasten laulukirjan käteen, katsoin kuvan ja lauloin sen kohdalla olevan laulun, ja jos sanat eivät tulleet mieleen niin hyräilin loput. Ja sitten seuraava sivu. Vanhempieni kertoman mukaan lauloin lapsena paljon myös 1970-luvun iskelmiä. Ahkerana musiikinkuuntelijana isäni laittoi usein taustamusiikkia arkeen radiosta tai levysoittimesta, ja niinpä 3 – 4-vuotiaana repertuaariini kuuluivat myös Kuusamo, Paloma Blanca ja Pum-pum.

Minusta kasvoi siis sanojen, kirjojen ja laulujen ystävä. Kun mietin historiaani, huomaan että lausutut tai kirjoitetut sanat ovat olleet ”se juttu” monessa elämäntilanteessani. En ole luonteeltani puhelias, ennemminkin hiljainen ja rauhallinen (paitsi suuttuessani, kuten lähipiiri tietää…) ja tarvitsen aikaa, ennen kuin rentoudun ja olen oma itseni jossain keskustelutilanteissa. Introverttius on minulle aika lailla ominaista. Sanat, nimenomaan kirjoittaminen, on ollut minulle se työkalu ja väline, joilla jäsentää parhaiten omia ajatuksiani ja tunteitani. Sanoista olen saanut voimaa ja lohdutusta monissa epävarmoissa ja ahdistavissa tilanteissa. Sanoisin jopa, että eräät tietyt tekstit, kuten eräät runot, ovat viitoittaneet tietäni ja ohjanneet ratkaisujani. Ne ovat tuoneet monesti elämääni iloa ja lohdutusta, ja olen elämälle niistä kiitollinen.

Sanat, hyvässä ja pahassa, ovat aina merkinneet minulle paljon. Sanallinen herkkyys ei ole vain lahja, sillä sanojen tasolla olen kokenut pahimmat loukkaukset elämässäni. Sanojen käytöllä minua on myös toisinaan onnistuttu erehdyttämään tilanteissa, joissa olisi ollut viisasta nähdä lausuttujen sanojen taakse – että ne olivatkin vain sanoja ja tosiasia on jotakin muuta. Elämäni raskaimpia asioita on toistuva masennus, sairaus, joka on kuulunut elämääni nuoruudesta asti. Kerran elämässäni olin vaiheessa, jossa olin ikään kuin päässyt kiipeämään masennuksen kuilusta sen reunalle ja psykiatrini sanoi minulle tällöin: ”Sinä kirjoitit itsesi ulos sairaudesta.” Todellakin näin. Talletin nämä viisaat sanat mieleeni. Kolme asiaa on minua pitänyt pinnalla ja ne ovat läheiset ihmiset, kirjoittaminen ja usko. Ja laitetaan joukkoon vielä musiikki.

Opin 16-vuotiaana ulkoa erään suomalaisen runon, niin usein sitä nimittäin luin. Samalla koin ammatinvalintani suhteen, että asia on täysin kirkas ja selvä. Muistan sanoneeni soveltuvuuskokeissa psykologille syyksi miksi hakeudun sairaanhoitajaksi, että se on kutsumukseni. Mielenkiintoinen vastaushan se oli ja veikkaanpa että nykypäivänä aika harva perustelee alalle hakeutumista noilla sanoin? Historian tuulet ja lehdet ne vaan havisee ja puhaltelee. Runo pysyy kauniina ja arvokkaana. Aale Tynnin Kaarisilta.