Suomalaiset sairaanhoitajat 100 vuotta – mukana!

Päätin poiketa vanhoista sukuni tarinoista ja laittaa blogiini ”välipalatekstin” otsikkoon liittyen. Kävin nimittäin menneenä viikonloppuna Harjamäen sairaalamuseossa Siilinjärvellä, jonne oli vapaa pääsy Suomen sairaanhoitajien 100-vuotispäivän (25.1.2025) kunniaksi. Käynti tarjosi mielenkiintoisen sukelluksen psykiatrisen hoidon historiaan, jonka kehitystä kuvattiin 1900-luvun eri vaiheissa. Käynti innoitti minut pohtimaan myös omaa ammatillista historiaani – olen valmistunut sairaanhoitajaksi 30 vuotta sitten! Aivan niin, joulukuussa 1994.

Vanhaan hyvään aikaan – 1990-luvun alkupuolella – sairaanhoitaja oli yleisesti toiveammatti, jota tavoiteltiin. Koulutukseen oli sen verran paljon hakijoita, että vain pieni vähemmistö valittiin opiskelijapaikoille. Valinnan ehtona oli myös hyväksytty soveltuvuuskoe, kuten nykyäänkin. Täyttämättömiä paikkoja koulutuksessa ei todellakaan ollut. Lähdin opiskelemaan elokuussa 1990 ja täytin koulutukseen vaaditun alaikärajan, 17 vuotta, samana syksynä. Keskeytin empimättä lukion ensimmäiseen luokkaan, kun sain tiedon pääsykokeiden läpäisystä. Olin todella onnellinen.

Suurimmat asia koskevat taistelut kävin vanhempieni kanssa ennen opintojen aloittamista. Vanhempani eivät ilahtuneet ollenkaan alanvalinnastani ja lukion keskeyttäminen oli heistä suurimman mittaluokan virhe. He katselivat asiaa oman historiansa ja ammattitaustansa suomien silmälasien läpi. He olivat opettajia teknisessä opistossa ja ammattikoulussa. Heidän mielipiteidensä edessä olin kuitenkin järkkymätön enkä muuttanut kantaani. Minun oli päästävä opiskelemaan sairaanhoitajaksi, heti eikä myöhemmin.

Sukutarinoita kun kirjoitan, voin kertoa että sekä isän että äidin suvussa yritettiin vaikuttaa ammatinvalintaani. Isänisäni, Osmo-ukki, yritti kääntää päätäni lahjomalla: hän ostaisi minulle auton, jos jatkaisin lukiota ja valmistuisin ylioppilaaksi. Lahjontayritys lähinnä ärsytti minua ja ohitin sen ilman suurempaa kommentointia, muistaakseni tokaisemalla ”Ei käy”. Isomummoni Lyyti (josta olen blogissani kirjoittanut) Kemissä vanhainkodissa oli kauhistunut, kun oli kuullut että aioin sairaanhoitajakouluun. Hän oli tarttunut sairasvuoteellaan isääni käsivarresta ja vannottanut häntä, ettei tämä vain päästäisi minua opiskelemaan. Tämänkin jutun ohitin lähinnä tuhahduksella. Muistaakseni vanhempien allekirjoituksia ei tuohon aikaan pyydetty opiskelupapereihin. Kuten sanottu, kantani asiaan oli järkkymätön ja sitä vahvistivat nuoruuden innostus ja mustavalkoisuus.

Ensimmäisen kriisin opiskelualani suhteen koin pian, samana syksynä kun aloitin. Olin luokkani nuorin opiskelija, pääosa muista opiskelijoista oli aikuisia, joilla oli ammattitaustaa muilta aloilta, muun muassa laitosapulaisen töistä hoitoalalta. Ensimmäisenä vuonna opiskeltiin paljolti yleisopintoja ja ryhmä oli muodostettu kahdesta joukosta: osa oli valittu opiskelemaan mielenterveyshoitajaksi (silloinen nimike joka vastaa nykyisin lähihoitajaa, joka suuntautunut mielenterveystyöhön) ja osa sairaanhoitajiksi, jotka suuntautuvat psykiatriseen hoitotyöhön. Ryhmien tiet erosivat omiin koulutusohjelmiinsa ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen. Opiskeluryhmässä oli eräs Heli, muutamia vuosia vanhempi ja kovaluonteinen nainen, joka oli ollut työssä laitosapulaisena mielisairaalassa. Hän oli pyrkinyt aiemminkin sairaanhoitajakoulutukseen, ilman hyväksyntää, mutta sinä syksynä hän oli ns. päässyt opiskelemaan ”astetta alemmaksi” eli mielenterveyshoitajaksi. Tietenkin hänestä oli ärsyttävää tavata minut, silloinen häthätää 17-vuotias tyttönen vailla työkokemusta, joka oli ensi yrittämällä päässyt paikkaan, mitä hän turhaan tavoitteli. Niinpä hän tuli tokaisemaan minulle mielipiteensä ja laukomaan, että tänne ei pitäisi lainkaan valita noin nuoria, jotka eivät edes tiedä tulevasta alasta mitään. Hän hymyili kauniisti, kulki ohitseni ja minä jäin haukkomaan henkeä ja nielemään mielipahaani. En osannut äkkiseltään vastata hänelle yhtään mitään puolustuksekseni.

Ikävintä oli, etten päässyt jakamaan tunnelmaani kenenkään ns. vertaisen kanssa, joten se jäi painamaan mieltäni pitkäksi aikaa. Muut opiskeluryhmäni ihmiset olivat vanhempia ja heillä oli eri alojen työkokemusta, he olivat siten eri asemassa kuin minä. Vanhemmilleni en voinut asiasta kertoa, koska hehän olivat olleet sitä mieltä, ettei minun olisi pitänyt lähteä sairaanhoitajaksi. Omia kavereita minulla oli hyvin vähän, taustallani oli yläasteen läpi kestänyt koulukiusaaminen, joka oli saanut minut rakentamaan henkisen suojakuoren. Olin oppinut, että asioista selviytyy parhaiten yksin ja siten, että ei vain välitä muiden mielipiteistä. Nyt olin tilanteessa, että omat epäilykseni tulevaa ammattiani kohtaan murtautuivat esiin tämän ulkopuolisen ihmisen ansiosta ja painoivat raskaasti mieltäni. Sehän oli totta, että olin nuori eikä minulla ollut vielä työkokemusta miltään alalta. Vähitellen kriisitunnelmat kuitenkin hälvenivät pois, mielellä on taipumus korjata saatuja kolhuja ajan myötä.

Nyt vanhempana ajettuja kilometrejä ja otettuja osumia on tietysti aika lailla enemmän. Elämä salli vasta myöhemmin minun ymmärtää omat lähtökohtani kirkkaammin. Opiskelualani valintaa ohjasivat paljolti kokemani lapsuudentragedia ja koulukiusaamiskokemukset. Nuorena minulla ei ollut niille enempää sanoja tai ymmärrystä.

Anna surulle sanat, mykkänä se särkee sydämen. (William Shakespeare)

Nykyään ihailen taitoa, minkä näen monissa nuorissa ja omissa aikuisissa lapsissanikin. Näen, että vaikeitakaan tunteita ja ongelmatilanteita ei piilotella, vaan ne saavat tulla esille ja niiden käsittelyyn otetaan se aika, tila ja vakavuus mikä on tarpeen. Tunnetaidot – kyky tunnistaa, ymmärtää ja elää omien tunteiden kanssa – ovat valtavan tärkeitä elämisen taitoja. Näitä taitoja olen itse opetellut aikuisuudessa ja tie on ollut pitkä ja kivinen. Oppikoulu jatkuu. Perisuomalainen ns. vanhan liiton tunnetaito on tiivistetysti tämä: hankalat tunteet lakkaavat olemasta, kun niitä ei ajatella eikä niistä puhuta. ”Ja jos vaikeaa ois, paha unhoita pois” – tämä loppuriimi löytyi rippipäivänä saamastani onnittelurunosta isovanhemmiltani. Koen kyllä että vanhempani ja isovanhempani rakastivat minua ja edesmenneisiin sukulaisiin liittyy paljon myönteisiä muistoja. On kuitenkin niin, että olemme aikamme lapsia, teemme päätöksiä ja annamme elämänohjeita siltä pohjalta.

Ensimmäisen vuoden opinnot olivat pääasiassa yleisopintoja, kuten kieliä, matematiikkaa ja äidinkieltä, eivätkä vaatineet minulta hirveästi paneutumista. Muistaakseni ensimmäiseen opiskeluvuoteen sisältyi työelämään tutustumisjakso, kestoltaan viikko tai kaksi. Tietenkin olin kiinnostunut ja innoissani saamaan ensimmäistä työkokemusta alastani. Paikka oli Joensuun Koppolan mielisairaalassa avo-osastolla, jossa hoidettiin kroonisia skitsofreniaa sairastavia potilaita. Koppolan sairaala oli silloinen B-mielisairaala, jotka ovat nykyisin lakkautuneet. Potilaat olivat melko hyväkuntoisia, tarvitsivat lähinnä asumis- ja ruokapalveluja ja nykyisin heidän kaltaiset pitkäaikaissairaat ovat kotihoidon asiakkaita. Tehtävämme olikin lähinnä seurustella heidän kanssaan, eihän meillä ollut vielä mitään hoitotaitoja. Kokemus oli myönteinen ja sain näistä asukkaista sympaattisen, lämpimän kuvan.

Semmoista on elämä. Noh, ensimmäinen syksy ja lukukausi taltutettiin. Ja ei kun vaan nokka pystyyn kohti uusia tuulia ja uusia pettymyksiä! Seuraavalla kerralla sitten sairaanhoitajan taipaleestani enemmän. 🙂