Tulirokko oli pelätty ja vaarallinen sairaus
Paavo ja Katri Okkonen saivat kaksitoista lasta, joista kuusi kuoli vauvaiässä tai lapsuudessa. Kirkonkirjoista selviää, että kolme lapsista kuoli tulirokkoon yhden kuukauden sisällä. Tammi-helmikuussa 1902 kuolivat 2-vuotias Ilmo, 11-vuotias Anna Kaisa ja 12-vuotias Eeti.
Tulirokko oli ankarampia lastentauteja, joita 1900-luvun alussa oli liikkeellä ja kuolleisuusluvut siihen olivat korkeat. Keinot taudin hoidossa olivat hyvin vähäiset. Tiedon puute taudin leviämiseen liittyen sekä ahtaat ja puutteelliset asuin- ja elinolosuhteet mahdollistivat sen, että tulirokkoepidemiat kulkivat kylästä kylään aiheuttaen suurta lapsikuolleisuutta.
Digitaalista sanomalehtiarkistoa selaamalla voi huomata, että myös Nurmeksen ja Pielisjärven seudulla viranomaiset pyrkivät hillitsemään tautiepidemioita ennenkaikkea neuvonnalla: tulirokosta ja sen ehkäisystä tiedotettiin sanomalehtien palstoilla ja sunnuntaisin kirkossa saarnastuolin kautta. Uutisoitiin missä kylissä tautia etenkin esiintyy ja suljettiin kokonaisia kouluja määräajoiksi.
”Sairas pidettäköön erillään terveistä. Kaupungeissa, joissa on erityisiä kulkusairaaloita, on se kyllä mahdollista, mutta tavallisissa talonpoikaisoloissa, joissa usein useampia perheitä asuu samoissa huoneissa eikä ole sairaalaa, on sen toimeenpano vaikeampaa, jopa suorastaan mahdotonta. Tällaisissa oloissa tulee ensimmäinen ohje kuulumaan näin: kaikki turha juoksu naapureihin vältettäköön tulirokkoa sairastavan kodissa, ja toinen: vieraita ei saa semmoiseen taloon ottaa vastaan. Vaikka he eivät itse sairastaisikaan, ovat he käsissään ja vaatteissaan tuoneet tarttuma-aineita kotiinsa, jossa sitten joku lapsista voi viikon kuluessa sairastua.” (Pohjois-Karjala, no 35, 18.7.1901. Digitaalinen sanomalehtiarkisto)
Tehokkaita hoitokeinoja tautiin ei ollut. Jos sairastunut selvisi hyvin korkeasta kuumeesta ja kurkkukivusta, hän oli useiden viikkojen ajan altis erilaisille jälkitaudeille. Sairastuneita kehotettiin yleisesti hakeutumaan lääkäriin, mutta Itä-Suomen kaltaisilla syrjäseuduilla tavallinen rahvas ei yleensä lääkäriä tavoittanut. Kansa ajatteli myös melko vanhakantaisesti, että terveys ja sairaus eivät ole yksilön omissa vaan korkeammissa käsissä. Tämä ajattelutapa lohdutti kurjuudessa eläviä, mutta toisinaan saattoi johtaa liikaan huolettomuuteen ja laiminlyönteihin, mikä pahensi tautiepidemioita.
Joskus on päätelty, että vanhemmat eivät kiintyneet lapsiinsa samalla tavoin kuin nykyään. Käsitys on myöhemmin muuttunut.
”Kun rakas lapsi kuolee pois, on se vanhemmille sellainen piina ja onnettomuus, kuin jäsen olisi hakattu irti heidän ruumiistaan. Eikä se ole ihme, sillä Jumala on istuttanut vanhempiin sellaisen luonnollisen rakkauden lapsiin, etteivät he voi heitä unohtaa, eivätkä ilman suurta sydämen surua heistä erota, sillä lapset tulevat sydämestä ja menevät jälleen sydämeen.” (Vilkuna, K. 2010)
Vastaa