Kaisa Viitanen (1874 – 1959), sänkykamarin vanha mummu, oli kerran nuori neito
Isäni Pentin (s. 1948) lapsuuden muistikuva Kaisa-isomummostaan, on että hän oli hyvin vanha ja makasi lähinnä vuodelevossa kammarissa, jossa yöpyivät myös Pentti ja hänen vanhempansa. Leena-mummin tehtävä oli hoitaa äitiään hänen viimeiset elinvuotensa, ja pitkän elämän Kaisa sai elääkin: 85-vuotiaaksi. Kaisa-mummi halusi olla hyödyksi ja niinpä hän opetti lapsenlapsenlapselleen Pentille lukutaidon, ja isäni muistelee oppineensa kirjaimet jo 3-vuotiaana. Tosin opetustekniikka oli vanhalla mummulla toisenlainen kuin ekaluokan opettajalla, joka ei hyväksynyt kuin oman opetustapansa, ja niinpä Pentin piti koulussa ns. poisopetella tavasta, jota opettaja ei hyväksynyt, vaikka lopputulos eli lukutaito oli jo saavutettu.
Mutta kelataan nyt aikaa taaksepäin Kaisan, vanhan isomummon, lapsuuteen. Tyttövauva, joka sai kasteessa nimen Kaisa Aapontytär, syntyi Hyttisen perheeseen 22.3.1874 Pielisjärvellä Vuonislahden kylässä. Nuoripari, Aapo (Abram) ja Helena Hyttinen os. Tolvanen, pariskunta, jossa molemmat olivat palkollisia, asuivat Vuonislahdessa talossa 19. Heidät oli vihitty keväällä 1871, ja ensimmäinen Anna-tytär oli syntynyt keväällä 1872. Vanhemmat olivat suhteellisen nuoria, Kaisan syntyessä Helena-äiti oli 27-vuotias ja Aapo-isä 24-vuotias. Lapsia perheeseen syntyi tyttöjen eli Annan ja Kaisan jälkeen vielä seitsemän: kaiken kaikkiaan viisi tytärtä ja neljä poikaa. Kaksi lasta yhdeksästä kuoli lapsena; Anna 9-vuotiaana lavantautiin (v. 1881) ja v. Oskar 5-vuotiaana keuhkotautiin (v. 1888). Seitsemän sisarusta – Kaisa, Leena, Hilma, Stiina, Aapro, Antti ja Johannes – kasvoivat aikuiseksi ja perustivat perheet saaden jälkeläisiä. Vanhemmat jäivät asumaan nuorimman eli Johanneksen perheen luokse Vuonislahteen taloon nro 39. Kaisan äiti Helena Hyttinen eli 83-vuotiaaksi eli hän oli pitkäikäinen, kuten tyttärensäkin. Kaisan isä kuoli jo 55-vuotiaana.
Kaisa meni nuorena neitona piiaksi Vuonislahdelle taloon nro 31. Siellä ollessaan hän rakastui saman talon renkiin eli Antti Viitaseen, joka oli häntä kolme vuotta vanhempi (s. 1.4.1871). Pariskunta avioitui Pielisjärven kirkossa uudenvuodenaattona 1894, Kaisa oli tällöin 20-vuotias. Samana päivänä pastori A. Moberg vihki neljä muutakin pariskuntaa, mikä viittaa siihen, että vihkitilaisuus on tuolle ajalle tyypillisesti ollut pareille yhteinen. Kaisan ja Antin vihillemenolla oli pienoinen kiire ja myös pakottava syy, sillä ensimmäinen vauva Antti (Antero) syntyi jo muutaman kuukauden päästä eli 21.4.1895 talossa numero 36. Valitettavasti poika kuoli vajaa 2-vuotiaana helmikuussa 1897 tulirokkoon.
Toinen lapsi, josta tuli myöhemmin isomummoni, Heleena Maria (Leena) syntyi 23.2.1900 Lieksassa talossa nro 49. Kolmen vuoden päästä (27.6.1903) syntyi Otto samassa talossa. Isä-Antti on tällöin ollut mäkitupalainen, mikä tarkoittaa että kuten torpparit, hän on vuokrannut maatilan osan, mutta siihen ei ole kuulunut omaa niittyä tai peltoa kuten torppareilla. Vastineeksi työstään hän on saanut päivittäisen elannon ja asumisoikeuden perheelleen. Perheeseen syntyi lisäksi vielä Väinö (elokuussa 1906), Aino (lokakuussa 1908), Aarne (kesäkuussa 1910) ja Mirjam (toukokuussa 1912).
Vuosi 1912 oli ratkaiseva käännekohta Kaisan ja hänen perheensä elämässään. Kun nyt tarkastelen Kaisa-isoisomummoni elämää seuraavalta vuosisadalta käsin ja samalla myös vuosituhannelta käsin, näen miten elämä kuljetti Kaisaa, Anttia ja heidän jälkipolveaan kohti montaa erilaista kohtaloa ja tarinaa. Jos arvaamattomuus kuuluu olennaisena elämän luonteeseen, tuolloin varsinkin oli niin. Esimerkiksi työolot, turvallisuus ja terveydenhuolto ovat Suomessa tänään täysin toisella tolalla kuin sata vuotta sitten.
