Vanginvartijan työ koitui perheenisä Antti Viitasen, 41, kohtaloksi
Eletään kevättä 1912. Antti ja Kaisa Viitanen olivat asettuneet taloksi Pielisjärvelle taloon / tilalle numero 77. Keväällä 1912 Antti-isä, iältään 41-vuotias, teki kovasti työtä elättääkseen perheensä. Viimeisillään raskaana oleva Kaisa-äiti hoiti kotona neljää lasta: Leenaa (s. 1900), Ottoa (1903), Väinöä (1906) ja Aarnea (s. 1910). Antin ja Kaisan esikoinen Antero (1895-1897) oli kuollut ennen nykyisen lapsikatraan syntymää, ja pieni Aino-tyttö (s. 1908 – 1910) oli kuollut reilun vuoden ikäisenä ”muuhun tautiin” eli määrittämättömään lastensairauteen.
Antti Viitanen hankki elantonsa tehden Pielisjärven pitäjän vanginvartijan ja -kuljettajan työtä. Hän oli hoitanut tehtävää tuossa vaiheessa noin parin vuoden ajan ja perhe sai asua työsuhdeasunnossa isän työpaikan yhteydessä. Hirsistä rakennettu talo oli jaettu kahteen osaan, johon molempiin johti oma ulko-ovi. Vasemmanpuolinen ovi johti perheen asuntoon, ja oikea vankitupaan. Antin huostassa olevat vangit ja rikoksista epäillyt viipyivät vankituvassa lyhyehköjä aikoja, ja Antin tehtäviin vanginvartijana kuului heidän päivittäinen huoltonsa sekä vankienkuljetukset käräjille tyypillisesti Lieksasta Nurmekseen, ja osa kuljetettiin sieltä eteenpäin Kuopion lääninvankilaan. Pielisjärven vankitupa on mielenkiintoinen kohde tutustumiselle, sillä talo on siirretty Pielisen ulkoilmamuseoon ja siellä voi kesäaikana vierailla. Kävimme tutustumassa syksyllä 2017 Pielisen museon vankitupaan, jonka perheasuntona toiminut puoli oli silloin suljettu entisöinti-/remonttiprojektin takia, mutta vankitupa oli avoinna kävijöiden vierailuille. Palaan kertomaan tuosta mielenkiintoisesta paikasta lisää seuraavissa postauksissani.
Kaisa Viitanen synnytti seitsemännen lapsensa Pielisjärven vankituvassa
Toukokuun 20. päivä vuonna 1912 Kaisan synnytyksen aika tuli ja hän siirtyi synnyttämään vankituvan tilaan, jonka hän oli kuurannut etukäteen puhtaaksi tarkoitusta varten. Pieni tyttövauva, pariskunnan seitsemäs lapsi, päästi sitten ensiparkaisunsa tuossa tilassa. Apuna toimi todennäköisesti joitakin itse synnyttäneitä kylännaisia, kuten tuohon aikaan oli tapana. Siirtyminen paikkaan kävi hyvin kätevästi, kun tarvitsi vain siirtyä muutaman metrin päähän oven taakse seinän toiselle puolelle, tila oli lämmin ja puhdas ja synnytyskin sujui varmaankin varsin sutjakkaasti moninkertaisella kokemuksella.
Tyttövauva, joka sai kasteessa nimen Edit Mirjam (1912 – 1998) itse ei aikuisena ollut kovin mielissään kuultuaan syntymäpaikkansa olleen vankitupa, ja hän määräsikin lähipiirille, että ”tämä on salaisuus”. Mutta kuten joskus käy niin salaisuudet paljastuvat myöhemmin, ja jälkipolvi näkee asiat hieman eri tavalla. Niinpä kuulin tämä yksityiskohdan muutama vuosi sitten jutellessani Mirjamin tyttären Paulan kanssa, Eihän Mirjam tai perhe ollut kuitenkaan itse vankituvassa minkään rikoksen takia! Paulalta sain kuulla muitakin koskettavia yksityiskohtia hänen äitiinsä Mirjamin tarinaan liittyen. Mirjamin isoveljet (7-vuotias Otto ja vajaa 4-vuotias Väinö) olivat perheen tyttövauvaan tutustuessaan hämmästelleet ja todenneet iloisena, että ”sisko tuli takaisin”. Pikkuinen tyttövauva oli tuonut mieleen pojille elävästi pienen Aino-siskon (s. 1908), joka oli kuollut tammikuussa 1910, eli kaksi vuotta aiemmin.
Samoilla viikoilla, keväällä 1912, Antti-isä työssään vanginvartijana sai käteensä osuman kirveestä. Vanki, jota jouduttiin väkipakolla laittamaan kahleisiin käräjille kuljetusta varten, hyökkäsi ja löi hallussaan olleella kirveellä vartijaansa käteen. Haava oli sen verran syvä, että syntyi verenmyrkytys, johon Antti kuoli kesäkuun 12. päivä 1912. Antibiootteja ei tuohon aikaan ollut eikä vakavia tulehdustiloja voitu hoitaa mitenkään. Isä ehti tavata nuorimman tyttärensä. Pielisjärven kirkonkirjoista voi nähdä, että Mirjam-vauva sai kasteen 11.6.1912 ja sen suoritti lääninrovasti Axel Fredrik Hahl (1946-1916). Sama vanha pastori lie antanut tuona päivänä vielä viimeisen ehtoollisen Antti-isälle, joka menehtyi seuraavana päivänä eli 12.6.1912. Murheen on täytynyt olla pohjaton. Saattoiko jälleennäkemisen taivaassa lohduttaa perhettä, jossa isää olisi ehdottomasti tarvittu vielä perheessään. Miten lie pastori osannut valita sanansa tuossa tilanteessa?
Pielisjärven kirkonkirjoista voi katsoa, että Mirjamilla oli kolme kummia: Konstaapeli Edvard Miete vaimonsa Anna Räsäsen kanssa sekä Lauri Savelius. Edvard Miete on todennäköisesti ollut Antin työtoveri tai esimies, ja hän varmaankin pystyi jollain tavoin tukemaan perhettä oman asemansa kautta ja järjestelemällä olosuhteita. Kaisa-äiti ei pienten lastensa kanssa voinut tehdä vähään aikaan muuta kuin hoitamaan katrastaan, mutta perheen vanhin lapsi, tuolloin 12-vuotta täyttänyt Leena Viitanen, josta myöhemmin tuli isomummoni, otettiin työhön. Hän teki työtä vankien kuljettajana toimittaen heitä rautateitse Lieksasta Nurmekseen, jatkaen perheen esikoisena isänsä tehtäviä ja ansaiten elantoa perheelleen! Tämä muistitieto suoraan sukupolvelta toiselle hämmästyttää minua aina yhtä paljon ja ihmettelen miten se on voinut tapahtua. Ymmärrän, että varmaankin erilaisia järjestelyjä on tehty mm. konstaapeli Mieten avustuksella, ja tehtäviä on täytynyt rajata osaksi pois, muutoinhan tuolloin olisi tapahtunut vankien joukkopako Pielisjärven metsiin tai jotain vielä pahempaakin. Mietin, miten Leena on kokenut itse tuolloisen osansa ja tehtävänsä, ja mitä se merkitsi hänen aikuiseksi kasvulleen? Vai onko tuolloin hänellä tai perheenjäsenillä ollut varaa miettiä omia kokemuksia lainkaan, kun kyse on ollut todellisesta ”Selviytyjät”-taistelusta. Meidän nykyihmisten arki on niin turvallista, että kiksejä haetaan seuraamalla keksittyjä tarinoita mediasta.
Lopuksi kullanarvoinen vinkki kaikille, jotka ovat kiinnostuneita oman sukunsa historiasta ja miettivät, miten siitä jotain voisi selvittää.
Etsikää sukunne vanhin polvi, kyselkää heiltä ja kuunnelkaa! Ja tehkää se mieluummin nyt kuin sitten joskus myöhemmin.
Ennemmin tai myöhemmin kun nämä suvun vanhimmat poistuvat, he vievät mukanaan nämä rikkaat tiedot, jos niitä ei ole kerätty talteen. Viitasen sukua koskevista tarinoista suuri kiitos kuuluu sukulaiselleni Paulalle (s. 1942), niiden kertojalle.