Nuori sulhanen putosi sillalta kuolemaansa jäiseen jokeen
Oli joulukuun 22. päivän ilta vuonna 1929. 26-vuotias nuorukainen Otto Viitanen oli ulkona kävelyllä kihlattunsa kanssa. Otolla oli työpaikka sahatyöntekijänä Rantalan sahalla sekä asunto todennäköisesti työpaikan puolesta. Hän oli löytänyt nuoren naisen, tulevan morsiamensa eli kihlatun, jonka kanssa suunniteltiin ja unelmoitiin tulevaisuudesta ja perheen perustamisesta. Pariskunnan yhteinen kävely johti sinä iltana vastarakennetun Lieksan kaarisillan tienoille. Silta, joka oli pääosin valmiiksi rakennettu, odotti avaamistaan julkiseen käyttöön tulevan vuodenvaihteen tienoilla, mutta vielä yleinen kulku oli estetty. Otosta löytyi aimo annos vilkkautta ja nuoruuden huimapäisyyttäkin, ja hän keksi lähteä ylittämään vasta rakennettua Lieksan kaarisiltaa. Ehkäpä hän halusi olla ensimmäinen sillan ylittäjä, joka kertoisi tempauksestaan sitten tutuillekin. Niinpä Otto ylitti kulkuesteen ja lähti kävelemään sillan laitaa, ja seurassa ollut morsian joko uskaltautui seuraamaan häntä sillalle tai jäi odottamaan sillan päätyyn sulhastaan.
Sitä, mitä seuraavaksi tapahtui, ei kumpikaan osannut odottaa. Sillan pinta oli jäisen liukas, mitä ei voinut iltapimeällä todeta, ja kaiteetkin olivat vielä puutteelliset. Oton jalat lipesivät ja hän putosi alas kohtalokkain seurauksin. Avunhuutoja pimeästä joesta kuului hetken aikaa, mutta pian oli täysin hiljaista. Otto tiedettiin vahvaksi ja hyväksi uimariksi, mutta kylmyys, virta ja mahdollinen pään kolauttaminen pudotessa painoivat nyt asiassa enemmän. Syvästi järkyttynyt morsian lähti hakemaan apua ja tilanteen silminnäkijänä kertoi tapahtumasta toisille. Samana iltana ymmärrettiin jo, että Ottoa ei enää löytyisi elossa. Paikallislehti kertoi seuraavana kesänä, että Otto Viitasen ruumis oli löytynyt ja tunnistettu vaatteiden perusteella.
Minkälainen suru tämä olikaan perheelle! Pitkään leskenä elänyt Kaisa-äiti menetti lapsensa jo kolmatta kertaa. Suremaan jäivät myös isosisko Leena, kaksi nuorempaa veljeä Aarne ja Väinö sekä nuorin sisko Mirjam, joka oli 17-vuotias. Otto oli kummisetä Leena-sisaren pojalle Osmo Partaselle (s. 1920 – 2003), josta tuli myöhemmin ukkini. Osmo oli perheensä ainoa lapsi ja varmaan Otto-kummi oli hänellekin tärkeä aikuinen ja nuoren miehen malli. Osmo oli jo menettänyt vuotta aiemmin eli syksyllä 1928 toisen kummisetänsä, isänsä Juhon veljen Hermanni Partasen, joka oli kuollut keuhkotautiin. Elämän katoavaisuus oli ukilleni konkreettista jo varhain lapsuudessa.
Oton pikkusisko Mirjam (os. Viitanen) oli tuolloin 17-vuotias sairaanhoitajaoppilas ja asui työjaksonsa takia muulla paikkakunnalla, ilmeisesti Lapinlahdella. Tuona yönä Mirjam oli nähnyt veljestään unta, ja unessa Otto yritti tulla monia kertoja tapaamaan häntä. Mirjam ihmetteli erikoista untaan herättyään. Kun hän myöhemmin joulunpyhinä tuli kotiinsa, hän sai kuulla suru-uutisen veljestään ja ymmärsi, että veli oli käynyt unessa hyvästelemässä häntä. Tämän tarinan kertoi minulle Mirjamin tytär Paula (s. 1942), jota olen saanut haastatella sukutarinoita koostaessani. Mirjam kuulemma ”tiesi” ennalta myöhemminkin elämässään läheisiin ihmisiin liittyviä asioita, kuten äitinsä Kaisan tulevan kuoleman 1950-luvulla. Tällaista yliluonnollista ”asioiden tietämistä” on ollut Paulan mukaan suvussa muillakin, kuten Paulan siskolla Aulikilla. Samaa Viitasen sukua äitinsä Leenan puolelta ollut ukkini Osmo (s. 1920 – 2003) oli omalla tahollaan erityinen ”tietämään” asioita, jotka liittyivät esimerkiksi jälkipolven syntymiin. Aiheena tämä ”asioiden tietäminen” on suvussa sen verran mielenkiintoinen asia, että kirjoitan siitä myöhemmin oman julkaisunsa.
Viitasen suvun tarinaan mahtui traagisia onnettomuuksia, kuten tämäkin tarina kertoi. Seuraavassa tekstissä palaan vielä arkeen, jota Viitasen perheessä elettiin 1910-1920-luvuilla, sen jälkeen kun Kaisa jäi lastensa kanssa elämään ilman perheenisää. Siihen asti hei!