Tietäjiä? Yliluonnollisia kokemuksia
Edellisessä kirjoituksessani kerroin isotädistäni Mirjamista, joka näki eräänä joulukuun yönä merkillistä unta. Unessa hänen veljensä Otto yritti tulla useasti käymään hänen luonaan, mutta jokin esti sen. Uni tuntui hänestä kummalliselta, mutta matkustettuaan seuraavana päivänä kotiin hän kuuli, että veli oli hukkunut tapaturmaisesti tuona samaisen illan tai yön aikana. Uni symboloi sisarusten yhteyden katkeamista ja viesti oli niin merkityksellinen, että se ylitti luonnollisen maailman rajoitukset tiedonkulussa, aikana jolloin puhelimia ei tunnettu.
Jokin tuossa tarinassa jäi kiehtomaan mieltäni. Tänään katsellessani ikkunastamme pakkasmaisemaa, tunnen että on sopiva hetki avata enemmän yliluonnollisten tarinoiden arkkua ja kertoa jotain tarinoita sukuni ihmisistä. Kuvan ja tarinoiden taustamusiikiksi voisi sopia tunnettu ”Avaruus”-sävelmä Lumiukko-elokuvasta. ”On toinen maailma, on hämäräinen tie”…
Isomummoni isän äidin puolelta oli Tyyne Okkonen (1903 – 1972), josta isäni on kertonut seuraavan tarinan. Joulukuussa 1972 vanhempani viettivät joulunpyhiä Lieksassa, jossa molempien lapsuudenperheet asuivat. Jouluaattona vanhempani, Margit-mummi ja hänen Tyyne-äitinsä kävivät hautausmaalla viemässä kynttilöitä sukulaisten haudoille. Heidän kävellessään Tyyne-mummi oli maininnut lähipiirilleen joillakin sanamuodoilla, että pian tulee hänenkin aikansa lähteä. Sukuni tuntien luulen, että asiasta ei ole keskusteltu sen enempää vaan viesti on kerrottu ja vastaanotettu kuin ohimennen ja vaivihkaa. Tyyne tunsi aikansa koittavan pian ja kertoi sen, ja tapahtuikin niin, että 31.12.1972, Tyyne sai sydänkohtauksen ja kuoli sairaalassa samana iltana. Minä, ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, synnyin seuraavan vuoden syyskuussa 1973, eli toisiamme emme ehtineet tapaamaan.
Suvun vanhimmista jäsenistä henkilö kuolee ja samoihin aikoihin suvun uusi jäsen jo odottaa saapumistaan maailmaan. Tapaavatko nämä poislähtevä ja vasta tuleva jäsen toisensa siellä ”verhon takana” toisessa maailmassa, tervehtien vaikka ”läpsyllä” ohikulkiessaan? Hymyilyttää ajatellessani niin. Menneenä vuonna perhepiirissäni appeni Esa kuoli 91-vuotiaana toukokuussa 2023. Hän ehti kuulla kuitenkin ilouutisen pojanpojaltaan, että sukuun odoteltiin jo uutta tulokasta. Kävimme sairaalassa katsomassa Esaa, joka oli jo varsin heikossa kunnossa. Poikamme istui sängyn viereen ja kertoi uutisensa. Unen keskeltä Esa avasi silmänsä apposen auki ja kommentoi ”Niinkö? Sehän on mukavaa!”. Hän myös huolehti: ”Ja vauvan äiti on terve?” ja pian vielä : ”Ja kerropa vielä uudestaan!”. Hänestä oli niin mukavaa kuulla tuo uutinen uudestaan! Seurasin tilannetta sivummalta, enkä voinut estää kyyneliäni. Uskon että appeni viimeisten päiviensä aikana rukouksissaan mietti tulevaa suvun jäsentä, joka oli matkalla elämään. Suloinen tyttö, lapsenlapsemme, elämämme ilo ja valo, syntyi lokakuussa 2023.
Kun itse odotin poikaamme keväällä 2003, oli ukkini Osmon (1920 – 2003) aika lähteä. Esikoiseni, tyttövauva, oli syntynyt kolmea vuotta aiemmin, ja hänen syntyessään kaikki isovanhempani – eli hänen isoisovanhempansa – vielä elivät ja kävivät häntä tervehtimässä. Sinänsä ihmeellistä jo sekin. Tiesimme silloin jo, että Osmo-ukilla ei ole enää monia vuosia jäljellä, sillä hän sairasti parantumatonta syöpää. Jouluna 2002 Margit-mummi ja Osmo-ukki saivat kuulla, että meillä odotetaan jo uutta perheenjäsentä. Ukin sairaus eteni nopeasti seuraavana keväänä niin, että hän kuoli toukokuussa 2003. Osmo uskoi, että tuleva vauva olisi poika. Tietoa meillä ei ollut kumpi on tulossa, kunnes vasta heinäkuun lopussa 2003, jolloin poikamme syntyi.
Mahdollisuus osua oikeaan on aika suuri – 50 prosenttia – joten jos se olisi ainoa esimerkki ”ennalta tietämisestä” niin en laittaisi sille kovin suurta painoarvoa. Osmo-ukilla oli kuitenkin erityinen kyky, jota en ole tavannut muilla, nimittäin hän pystyi näkemään silmistä sen, jos esimerkiksi lähipiiriin kuuluva nainen oli raskaana. ”Sen vain näkee katseesta”, hän totesi ihmetteleville kysyjille, kun hän oli saanut selville että äitini odotti nuorimmaista siskoani, ja raskaus oli niin alussa ettei siitä ollut vielä kerrottu kenellekään. Samoin oli käynyt myös hänen edellisen raskautensa kohdalla. Huvittaa ajatella, että äitini ei voinut välttyä appiukkonsa tarkalta silmältä, halusi tai ei! Samoin minä jouduin tarkkaan syyniin, kun kävimme jouluna 1999 ukkini ja mummini luona. Ukkini ei sanonut mitään, mutta oli mieheni mukaan kuulemma hyvin tarkasti seurannut vatsanseutuani kävellessäni hänen ohitseen, ja seuraavassa elokuussa 2000 syntyi heidän ensimmäinen lapsenlapsenlapsensa. Hänestä Osmo-ukki olikin saanut jo selvän tuolloin joulukuun kyläreissulla.
Osmo-ukin kuolemaan liittyen kerron vielä seuraavan tarinan. Lähisuku oli kutsuttu katsomaan häntä terveyskeskuksen osastolle illalla, koska hoitajat pystyivät ennakoimaan kuoleman tulevan pian. Itse en päässyt matkustamaan juuri silloin Joensuuhun, mutta kuulin illasta myöhemmin. Ukki oli ottanut vieraat vastaan yllättävän virkeänä, ja tiedän myös itse hoitajana sen, että toisinaan kuolevan ihmisen viimeisiin tunteihin liittyy yllättävä ”virkistyminen”, aivan kuin voimia olisi kerätty hyvästijättöä varten. Jollain tavoin ihminen voi tuntea myös sen, että lähestyvä kuolema on tulossa ja kertoa sen läheisille. Näin oli tapahtunut Osmo-ukin ja myös Tyyne-isomummoni kohdalla.
Margit-mummi, vanhempani ja siskoni olivat kokoontuneet ukkini luokse. Vierailun lopuksi ukki oli sanonut ”heippa” -tervehdyksen ja kätellyt jokaista erikseen. Pojalleen hän oli kahden kesken todennut, että ei tule enää huomista aamua näkemään. Viimeiseksi ukilla ja mummilla oli tilaisuus viettää aikaa kahden, kunnes sitten lähipiiri lähti kotiin, kuten keskenään asiasta oli sovittu. Seuraavana aamuyönä isäni heräsi yllättäen kesken unien ja ”tiesi”, että nyt hänen isänsä on kuollut. Hän laittoi mieleensä kellosta katsomansa ajan, ja seuraavana aamuna hoitajan soittaessa ja kertoessa kuolemasta, hän pystyi toteamaan että asia oli tapahtunut juuri tuohon kellonaikaan. Tämä tuo mieleen jälleen sen, että on olemassa tuo toinen, yliaistillinen tietämisen taso, jossa viestit kulkevat ja jota emme ymmärrä. Esimerkkejä vastaavanlaisista tilanteista läheisen ihmisen kuollessa on tapahtunut suvussani muutenkin niin isän kuin äitini kohdalla.
Olen kuullut myös, että ennen vanhaan kun puhelimia ei ollut, jotkut ihmiset kokivat ”etiäisiä” eli heille saattoi etukäteen nousta mieleen joku tuttava, joka jo kohta tulikin sitten kylään. Margit-mummi kertoi minulle, miten erään kerran Osmo-ukki oli hieman epäilevälle mummille sanonut hyvin tinkaan että ”Tiina on täälläpäin käymässä”. Kohtapa heille varmistui, että olimme puolisoni kanssa juuri silloin ns. yllätysreissulla Joensuussa emmekä olleet maininneet siitä etukäteen kenellekään. Aina ei tarvitse kertoa, kun viesti kulkee muutenkin. 🙂
Jos jollekin blogin lukijalle tulee mieleen tiedossa olevia vastaavia kokemuksia muissa suvuissa, niin kiinnostuneena kyllä kuulisin!