Toinen kertomus illasta, jolloin 26-vuotias Otto Viitanen kuoli
Introverttina ihmisenä minulle merkitsee usein tietynlaista vaivannäköä se, että otan yhteyttä puhelimella tuntemattomiin ihmisiin. Ekstroverttien voi olla vaikeaa tätä ymmärtää. Arvatenkin olen perinyt piirteeni isältäni ja sitä kautta Margit-mummilta, jos joku ”syyllinen” asiaan halutaan löytää. Näillä (geeneillä) mennään! Olen perinyt heiltä myös myönteisiä ominaisuuksia, joten en valita nyt enempää ainakaan tässä yhteydessä 😀 Nyt vastattain toimin poikkeuksellisesti ja otin yhteyttä Erkkiin (s. 1945), joka on Paulan tavoin Osmo-ukin serkku, ja on harrastanut paljonkin sukututkimusta ja kirjoittamista. Tämä uusi tuttavuus ja yhteydenpitomme ovat olleet hyvin myönteisiä kokemuksia, Erkki on laittanut minulle useita mielenkiintoisia valokuvia ja kirjoittamansa tekstin. En siis ollenkaan kadu soittoani.
Mutta asiaan. Erkki, Aarnen poika, valotti setänsä Otto Viitasen vuonna v. 1929 tapahtuneeseen kuolemaan liittyviä yksityiskohtia. Otto (s. 1903) oli siis Väinön (s. 1906) ja Aarnen (s. 1910) isoveli. Veljet kertoivat, että Otto oli onnettomuusiltana eli 22.12.1929 palaamassa kauppalan keskustasta soittoruokalasta, jossa oli soittanut viulua jossakin yhtyeessä. Hänen työtoverinsa Rantalan sahalta, Verneri Virman, oli ollut tällä kotimatkalla mukana. ”Iljankoisella” sillalla Otto oli liukastunut ja pudonnut jokeen ikävin seurauksin. Virman oli hälyttänyt apua, mutta ruumis löytyi vasta seuraavana kesänä. Virmania kuultiin todistajana poliisien tutkiessa tapahtumaa.
Otto todellakin oli kihloissa, mistä kertoo myös Erkki Viitasen lähettämä kuva Otosta ja hänen jyväskyläläisestä morsiamestaan Sylvi Mattilasta. Morsiamelle tietenkin kerrottiin onnettomuudesta. Hänen oli ollut aluksi vaikeaa uskoa tapahtunutta, mistä kertoo että hän oli epäillyt, oliko kerrottu tottakaan ja oliko tarina tekosyy kihlauksen purkuun. Reaktio on tietysti inhimillinen ja ymmärrettävä. Kuvan kaunis nuori nainen herättää minussa myötätuntoa ja huomaan ajattelevani, että toivottavasti hän kohtasi myöhemmin elämässään paljon onnea ja rakkautta.
Oton kuolemasta on pian 95 vuotta, ja siihen liittyy kaksi kertomusta jotka eroavat sen suhteen, kuka oli tapahtuman silminnäkijä. Sitä, mitä tarkalleen tapahtui, ei enää todistettavasti tiedä kukaan. Tällainen tilanne on tavallinen sukututkijalle ja tarinoiden kerääjälle, ja silloin kannattaa muistaa, että erilaisilla näkökulmilla ja muistikuvilla on oma merkityksensä, ja niin faktatiedot kuin muistitiedot on hyvä kerätä talteen, ja erottaa ne toisistaan.
Kirsikkana kakun päälle kerron vielä, mitä isäni oli kuullut isältään eli Osmo-ukilta useampaankin kertaan asiaa koskien. Oton lähiomaiset halusivat tietenkin löytää kadonneen ruumiin, joka tapahtui kuitenkin vasta seuraavana kesänä. Sitä edeltäneen talven aikana Oton ruumista etsittiin niin, että jäälle laskettiin kävelemään kukko, sillä uskottiin että kukon avulla voitaisiin selvittää vainajan sijaintia. Uskottiin ilmeisesti, että kukko alkaisi nokkimaan jäätä tai kiekumaan sillä kohdalla, missä ruumis olisi. Tuona aikana ei toki ollut samanlaisia koulutettuja ruumiskoiria kuin nykyään, joten kukko lie toimittanut koiran virkaa. Tämmöinen muistitieto voisi olla mielenkiintoinen tutkittaessa, millaisia entisajan uskomuksia erilaisiin eläimiin ja kuolemaan liittyi.