Saivat lapseni leipää. Miksi en olisi kiittänyt?
Riitta Ruotsalainen oopperassa Viimeiset kiusaukset.
Otsikon sanat ovat kutakuinkin ne, jotka käytännössä yksinhuoltajana toiminut Riitta (Paavo Ruotsalaisen vaimo) lausui oopperassa Viimeiset kiusaukset. Tuo ooppera on tuttu herännäisyyden eli körttiläisyyden ystäville, joihin myös itse lukeudun. Riitta Ruotsalainen on hahmo, jonka tarina on minua kiinnostanut ja jonka pienoiselämänkerran kirjoitin pari vuotta sitten Naisten ääni – sivustolle. https://www.naistenaani.fi/riitta-ruotsalainen-sitkea-saarnamiehen-puoliso-ja-aiti/
Tässä kirjoituksessa palataan Pielisjärvelle ja vuoteen 1912. Isoisomummoni, silloin 38-vuotias Kaisa Viitanen oli jäänyt äkillisesti ja odottamatta leskeksi ja viiden lapsensa yksinhuoltajaksi. Lapset olivat 12-vuotias Leena, 9-vuotias Otto, 6-vuotias Väinö, 2-vuotias Aarne ja sylivauva Mirjam. Kaikkein polttavin kysymys oli Kaisalla varmasti se, että miten arkea eletään tästä eteenpäin? Miten hän useampilapsisen perheen äitinä voi hoitaa lapsensa ja hankkia yksin heille kaikille elannon?
Nyt yli 100 vuoden jälkeen, kun kuvittelen millaista Kaisan elämä on ollut, tiedän jo lopputuloksen, eli nämä viisi mainittua lasta kasvoivat aikuisiksi, kukin löysi tehtävänsä yhteiskunnassa, perusti perheen jne. He eivät joutuneet heitteille eikä ”mieron tielle”. Ehkä Kaisakin saattoi kokea samankaltaisuutta Riitta-hahmon suhteen Viimeiset kiusaukset – oopperassa. Kuitenkin varmasti raskas isku Kaisalle oli se, kun hänen Otto-poikansa hukkui tapaturmaisesti vuonna 1929, aikuisena ja omillaan asuvana, mutta lapset ovat äidille aina lapsia.
1900-luvun alkuvuosikymmeninä köyhyys oli tuttu vieras hyvin monessa perheessä. Lapsikuolleisuus oli myös suurta, ja myös Kaisa oli joutunut saattamaan hautaan kaksi taaperoikää elänyttä lastaan. Vallalla oli ajattelutapa, että jokainen huolehtikoon itse omasta elannostaan ja jos ei pystynyt siihen, silloin jäi sukulaisten avun varaan. Jos suku ei voinut huolehtia sairaista, vanhuksista tai orvoksi jääneistä lapsista, avautuivat ovet heille vaivaishoitoon. Sitä haluttiin välttää viimeiseen asti, sillä vaivaishoitolan olot eivät todellakaan olleet kadehdittavat. Huutolaiseksi joutuminen oli toinen vaihtoehto, jota haluttiin myös välttää. Tämä tarkoitti, että kunta ns. huutokauppasi köyhäinhoitoa tarvinneet ihmiset talollisille, jotka vaativat pienintä korvausta heidän elatuksestaan.
Vuoden 1922 henkikirjasta voi lukea, että leskivaimo Kaisa Viitanen lapsineen kuului pitäjän vaivaisiin. Kaisa oli työikäinen ja työkykyinen, ja niinpä hänet osoitettiin työhön, jolla hän saattoi elättää lapsensa. Silloinen Pielisjärven vaivaistentalo sijaitsi nykyisin Yrjölän kotiseututalona tunnetussa rakennuksessa, ja siellä Kaisa on tehnyt työtä, pyykännyt ja tehnyt ruokaa talon tarpeisiin. Kaisa jäi leskeksi vuonna 1912, ja rakennus oli valmistunut vuosina 1909 – 1911. Kaisan lastenlasten tietojen mukaan hänelle kuului talon pyykkihuolto ja ruokahuolto, ja samalla Kaisa sai kuulemma viedä talosta leipää lapsilleen. Leena, 12-vuotias, jäi arvatenkin hoitamaan neljää pienempää sisartaan kotiin äidin käydessä työssä.
Elinajanodote ei ollut 1900-luvun alussa kovin pitkä sairauksien ja elinolosuhteiden vuoksi. Leskeksi jääminen työiässä oli varsin tavallinen kohtalo, ja useimmat leskeksi jääneet pyrkivät löytämään avukseen puolison, jonka kanssa jakaa arjen työt ja elatuksen huolet. Varsinkin miespuoliset lesket eivät aikailleet parin haussa, kun usein monipäinen lapsikatras kaipasi kaitsijaa heidän äitinsä kuoltua. Kaisankaan ei tarvinnut odottaa ensimmäistä kosijaa kauan. Paluumatkalla miehensä hautajaisista samoihin hevoskärreihin Kaisan ja lasten kanssa oli hakeutunut istumaan muuan paikallinen isäntämies. Isännällä oli jonkin verran varakkuuttakin, mutta hän oli jäänyt vastattain leskeksi, ja taitavana supliikkimiehenä ja sanankoukeroiden käyttäjänä hän oli kosinut Kaisaa, joka oli palaamassa miehensä hautajaisista, vaimokseen.
Tarina kertoo, että Kaisa antoi häntä kosineelle miehelle rukkaset. ”Minä voisin kai saada ihan hyvän elämän, mutta minun lapseni eivät saisi hyvää isää”, oli hän todennut. Myöhemmin Kaisa oli muistoissaan palannut tähän tilanteeseen useampaankin kertaan ja kertonut lapsilleen, että näin hän oli sanonut. Tämän tarinan kertoi minulle Paula (s. 1942), sisarusparven nuorimmaisen tytär. Mitä lie tuo Kaisan vastaus tarkoittanut ja mistä tarkemmin ottaen kertonut? Oliko nuori leski todennut näin surun vallassa, ja olisiko myöhemmin vastannut ehkä toisin? Vai oliko isäntä ankaran ja kovan miehen maineessa, ja Kaisa ei halunnut että hänen lapsensa joutuisivat elämään hänen komentonsa alla? Tähän tarina ei anna vastausta.