Millainen paikka oli Lieksan vankitupa?

Millainen paikka oli Lieksan vankitupa?

Minulla oli hieno tilaisuus tutustua perheen ja lähisukulaisten kesken Pielisen museossa sijaitsevaan Pielisjärven entiseen vankitupaan, jossa kävimme lokakuussa 2017. Oli hyvin mieliinpainuva kokemus päästä käymään ”suoraan tapahtumapaikalla” eli isoisoukkini vanginvartija Antti Viitasen (1871 – 1912) työpaikalla, jonka kanssa samassa yhteydessä oli Antti ja Kaisa Viitasen perheen koti. Pääsimme käymään vankituvan puolella, johon mentiin oikeasta ovesta. Perheen kotina toimineelle puolelle emme tuolloin päässeet, koska käynnissä oli ilmeisesti jonkinlainen remontointi.

Pielisen museossa työskentelevä Katri Tolonen toimi seurueemme asiantuntevana ja ystävällisenä oppaana. Ulkoilmamuseo oli lokakuussa jo suljettu yleisöltä, mutta pääsy Pielisen museon vankitupaan järjestyi. Tuvassa oli esillä kesällä pystytetty pienoisnäyttely Pielisjärven vankeinhoidosta postereineen ja kuvakokoelmineen. Katri Tolonen antoi minulle mukaani myös koostamansa muistiinpanot aiheesta, ja niiden pohjalta olen kirjoittanut tämän tiivistelmän blogiini.

Nimismies valvoi maaseudulla kuria ja järjestystä

Nimismies eli vallesmanni sekä hänen alaisuudessaan työskentelevät poliisikonstaapelit vastasivat yleisestä järjestyksestä ja kurinpidosta 1900-luvun alun ja vuosituhannen vaihteen Suomessa. Nimismiehen virkatehtävää sääteli satamäärin erilaisia asetuksia, lakeja ja kiertokirjeitä, joten nimismiehillä riitti urakkaa ja suurta osaa käytännön työtehtävistä hoitivat käytännössä poliisikonstaapelit. Kenraalikuvernööri käytti poliisiasioissa maan ylintä valtaa, sillä Suomi oli vielä osa Venäjää.

Nimismiehen ja poliisien apuna toimivat myös kyytirättärit, toiselta nimeltä vankien kulettajat, sekä lautamiehet ja kuudennusmiehet. Lieksan keskustaan rakennettiin jo 1700-luvun alkupuolella käräjätalo, jonka yhteyteeen tuli vankihuone. Vuoden 1734 laissa nimittäin määrätään: ”Joca Käräjä-paicasa pitä myös yxi wangi-huone oleman, josa pahantekiät mahtawat kijni pidettää.”

Vankituvat osana oikeusjärjestelmää ja vankeinhoitoa

Varsinainen vankeinhoito tapahtui Kuopion läänissä vain Kuopion lääninvankilassa. Vankihuoneet, joita oli läänissä useammassa pitäjässä, olivat tarkoitettu tutkintovankien väliaikaista hoitoa varten. Vankihuoneelle tuotiin lääninvankilaan kuljetettavien lisäksi myös rikostutkinnassa kuulusteltavia, ja toisinaan humalaisiakin. Pielisjärveltä ja Lieksan kylästä vankeuteen tuomitut ja tutkintovangit lähetettiin Kuopion lääninvankilaan. Kuopion lääninvankilassa säilytettiin tutkintavankeja ja lyhytaikaisen vankeusrangaistuksen saaneita, ja sieltä vankeja ohjatiin edelleen muihin vankiloihin.

Miten Antti Viitanen päätyi vanginvartijaksi?

Vuonna 1812 annetun määräyksen mukaan vanginkuljetukset tuli tarjota ja kaupata julkisella urakkahuutokaupalla kussakin nimismiespiirissä tai käräjäkunnassa kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Edullisimman tarjouksen antanut mies valittiin. Digitaalisesta sanomalehtiarkistosta löytyy vuodelta 1909 maininta ”entisestä vanginvartija Antti Viitasesta”, jota nimismies oli ehdottanut määräaikaisesti vanginkuljettajan toimeen. Pielisjärven kirkonkirjoista selviää, että ainakin Viitasten kolme nuorinta lasta – Aino, Aarne ja Mirjam – olivat syntyneet samassa talossa, eli tässä tapauksessa Pielisjärven vankituvan yhteydessä. Päättelen siitä, että Antti Viitanen on tehnyt vanginvartijan työtä ja ”nauttinut asuntoetua” perheineen ainakin vuodesta 1906, jos ei jo aikaisemminkin. Ja kuten blogiani enemmän lukeneet jo tietävät, Antin työsarka – ja elämä – päättyi keväällä 1912, kun vanki hyökkäsi työtehtävässään toimineen Antin kimppuun ja haavoitti häntä kuolettavasti. Jostain syystä aiheesta ei ole tullut vastaan yhtään sanomalehtiartikkelia tuon ajan ja paikkakunnan sanomalehdistä. Oliko tapahtuma jostain syystä valonarka tai eikö viranomaisilla ollut yksimielisyyttä tapahtuman syistä ja seurauksista? Antti Viitanenhan ei kuollut suoraan hyökkäyksen yhteydessä, vaan sen jälkeiseen verenmyrkytykseen, joka sai alkunsa haavoittumisesta.

Ajatuksia aiheen äärellä

Voisin päättää tämän kirjoitukseni pieneen loppukevennykseen. 😊Kun mietin edesmenneitä sukulaisiani, vanginvartija-Antti edustaa minulle henkilöä, joka näki arkisessa työssään monenlaisia ”pimeitä tilanteita” ja jonka hommat eivät monen mielestä käyneet kateeksi. Jostakin syystä elämän synkät ja pimeät puolet ovat kiehtoneet minuakin nuoresta alkaen. Olen nähnyt ja tehnyt monenlaisia hoitoalan töitä laajalla skaalalla, ja tänä vuonna tuleekin täyteen 30 vuotta sairaanhoitajaksi valmistumisestani. Työskentelen nykyisin osa-aikaisesti hoitokodissa, ja koen työn sopivan hyvin yhteen oman persoonani kanssa. Monien muiden tavoin olin nuorena hoitajana paljon seikkailunhaluisempi ja joskus päädyin myös töihin, jotka eivät alkuunkaan soveltuneet minulle. Seuraava tragikoominen muisto liittyy niin vankeinhoitoon – tämän artikkelin teemaan – kuin ratkaisuihini joskus kauan sitten. Olin aloittanut työn Niuvanniemessä, oikeuspsykiatrisessa sairaalassa. Puolisoni tuli maininneeksi puhelimessa uudesta työpaikastani isälleen, jolta karkasi seuraava puuskahdus: ”Miksi Tiina ei mene normaaliin työpaikkaan?” Appiukkoni oli yleensä hyvin kielensä keskellä suuta pitävä herrasmies, mutta lipsahduksia sattuu meille kaikille. Tämä muisto herättää lämpimän hyrisevän naurun sisälläni vieläkin. Onkohan niin että tämmöiset epätavalliset työhommat vankiloissa ja mielisairaaloissa kulkevat suvussa, jos muunkinlaiset ”viiraukset”?

Seuraava postaukseni käsittelee vanginvartijan arkisia työtehtäviä tuohon aikaan sekä sitä, millainen tuo Lieksan vankitupa fyysisesti oli ja millaiset olivat vankien olot. Kirjoitus on työn alla, joten malttakee hyvät lukijat… hyvää kannattaa odottaa. 🤭