Antti Viitasen työtehtävät vanginkuljettajana 1900-luvun alkupuolella
Isoisoukkini Antti Viitanen (1871 – 1912) oli työssä vankien kuljettajana eli kyytirättärinä Pielisjärven pitäjässä aina kuolemaansa saakka. Kuolemaa edelsi vangin kanssa kahakointi, jossa Antti sai kuolemaan johtavat vammat. Edellisessä artikkelissa kuvailin käyntiämme tuossa Pielisen museossa sijaitsevassa Lieksan vankituvassa, jossa paksu hirsiseinä erotti toisistaan vankituvan ja perheen kotina toimineen tilan. Museon työntekijä Katri Tolosen antoi ystävällisesti minulle käynnin yhteydessä muistiinpanonsa Lieksan vankituvasta. Niiden perusteella olen rakentanut mielikuvaa siitä, millaista oli vanginvartijan ja vanginkuljettajan työt 1900-luvun alussa Lieksassa.
Kuvia vankituvan sisältä sekä ulkokuva (kuvat omasta arkistosta), kuvat otettu v. 2017 Pielisen museossa.
Vanginkuljettaja / -vartija otettiin tehtävän julkisen urakkahuutokaupan perusteella työhönsä kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Hän toimi nimismiehen alaisena ja avusti nimismiestä ja poliiseja vanginkuljetuksessa ja vartioi vankitupaa, toisin sanoin vankihuonetta eli ”vankikistua”. Hän myös valvoi järjestystä kylällä esim. käräjien aikana.
Lieksan vankituvan vangit olivat yleensä tutkintavankeja eli odottivat oikeudenkäyntiä tai tuomion julistamista. Tuohon aikaan vankituvissa istui myös velkavankeja etenkin kaupungeissa. Vankeja kuljetettiin käräjille ja takaisin, ja vankitupa toimi heidän säilytys-/odotuspaikkanaan käräjämatkojen välillä. Osa vangeista kuljetettiin käräjiltä Kuopion lääninvankilaan. Ennen rautateitä vanginkuljetus tapahtui hevoskyydillä, mutta jo 1900-luvun alussa eli Antti Viitasen aikaan vankien kuljetus tapahtui höyryvoimalla eli junalla. Tähän ohjasi vuonna 1889 annettu Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus, joka koski vankien kuljetusta valtion rautateillä. Näin pyrittiin alentamaan vankeinkuljetuskustannuksia. Vanginkuljetukset järjestettiin junilla, joihin vanginkuljetusta varten laitettiin erityinen vankivaunu.
Antti Viitanen matkusti työssään siis paljon junassa, koska vanginkuljetusreitti, joka alkoi Nurmeksesta ja eteni Lieksan ja useiden muiden paikkakuntien kautta Kuopioon, oli aikoinaan Suomen pisin. Matkaa yhteen suuntaan tuli 760 km ja aikaa matkantekoon kului kolme vuorokautta! Vanginkuljetusreitti alkoi Nurmeksesta kulkien Lieksan kautta Joensuuhun ja sieltä Matkaselän, Sortavalan, Elisenvaaran, Savonlinnan ja Pieksämäen kautta Kuopioon. Nämä tiedot ovat luettavissa Pielisen museon työntekijän Katri Tolosen muistiinpanoista.
Miesvangit kuljetettiin kahleissa, mutta naisille laitettiin kahleet vain poikkeustapauksissa. Vangin mukana lääninvankilaan lähti myös vankipassitus, jossa oli vangin nimi, kotipaikka, rikos, määränpää ja vangin omaisuus. Tuohon aikaan vankeja karkaili paljon, mistä kertovat arkistoidut uutiset historiallisessa sanomalehtikirjastossa. Kahleet ovat olleet varsin tarpeellinen apuväline vanginkuljetuksessa.
Vuonna 1924 Pielisjärven piirin nimismies Armas Laatikainen allekirjoitti pöytäkirjan, joka koski vuonna 1922 tapahtunutta Lieksan vankihuoneen tarkastusta. Siinä olevat seuraavat otteet koskevat vanginvartijalla olevaa varustusta:
10.Vanginvartijalla on 2 paria jalka- ja 2 paria käsirautoja, mitkä ovat hyvässä kunnossa. Tämän lisäksi on 10 paria vanhoja käyttökelvottomia jalkarautoja.
11. Vanginvartijalla on yksi amerikkalainen revolveri, joka on kunnossa.
Mietin, olivatko nämä kahleet ja revolveri vanginvartijan käytössä jo vuonna 1912, jolloin Antti Viitanen toimitti tehtäväänsä? Tästä ei liene tietoa. Vuonna 1922 tapahtuneessa tarkastuksessa vanginvartijana toimi räätäli Kalle Pyykkönen, josta kerrotaan että hän oli suojeluskuntaan kuuluva luotettava mies, joka kohteli vankeja hyvin. Toisinaan vangit tekivät valituksia vankeusolosuhteistaan tai vartijoistaan. Vuonna 1919 useampi vanki oli tehnyt yhteisen valituksen ”Pielisjärven vankihuoneen vartijasta”. Vangit esittivät syytöksiä esimerkiksi vankihuoneen siisteyden tasosta ja ruuan niukkuudesta ja laadusta.
Kuten aiemmin kerroin, perheen esikoinen eli 12-vuotias Leena Viitanen joutui ottamaan väliaikaisesti isänsä tehtävät kontolleen tämän kuoltua vankikahakan seurauksena. Tehtävänkuvaa oli varmasti muokattu ja järjestetty osa tehtävistä toisella tavalla siksi ajaksi. Luulen kuitenkin että löysin tässä asiassa palapeliin uuden palan eli kaksi asiaa kytkeytyivät toisiinsa. Paula (s. 1942), Leenan siskon Mirjamin tytär, kertoi Mirjamin puhuneen siitä, miten Leena, josta tuli siis myöhemmin mummi ja myös isomummoni, oli jossain vaiheessa asunut Sortavalassa ja kertonut erilaisten paikkojen tai paikkakuntien nimistä, joita sielläpäin oli ja jotka olivat suomenkielisen korviin hassuja ja huvittavia. Tuo muistitieto yllätti minut ja isäni, koska meillä ei ollut mitään tietoa, että Leena olisi joskus asunut niin kaukana. Kun nyt kirjoittaessani tätä luin, mikä oli tuolloin vankijunan kulkureitti Lieksan ja Kuopion välillä, ja että se kulki Sortavalan kautta, syntyi ahaa-elämys. Tulkitsen asian niin, että Leena oli isänsä saappaihin siirryttyään tehnyt matkoja junassa, joka oli kulkenut yhteensä kolmen vuorokauden ajan määränpäästä toiseen. Hänelle oli mieleen tallentunut yhtä sun toista ja erilaisia paikkojen nimiä noiden matkojen aikana.
Samalla vahvistui omakohtaiseksi tämä sukututkimuskurssilla oppimani tieto, jonka mukaan muistitietona suvuissa kulkevissa asioissa on yleensä perää enemmän tai vähemmän, vaikka jotkin yksityiskohdat voivat olla muuntuneet. Tämähän tuo sukututkijalle asiaan lisää haastetta ja mielenkiintoa!
