Lutikat viihtyivät vankituvan hämärässä
Kuvia entisöidyltä Lieksan vankituvalta:
Vuoden 1922 toimitetussa Lieksan vankihuoneen tarkastuskertomuksessa todetaan, että vankihuone on ”muovailtu vanhasta asuinrakennuksesta, rakentamisaikaa ei ole saatu selvitty, mitään ilmanvaihtolaitteita ei ole ja koppeja on kaikkineen kolme”. Pöytäkirjasta selviää, että koppien seinämissä on syöpäläisiä, joiden hävittämiseen ei kunta ole ryhtynyt, koska odotetaan uutta vankihuonetta. Nämä kirjaukset on tehty 10 vuotta myöhemmin siitä ajasta, kun isoisoukkini Antti Viitanen (1871 – 1912) oli toiminut tiloissa vanginvartijana, joten siitä voi päätellä että olot eivät olleet rakennuksen puolesta kehuttavat tuolloinkaan. Pielisjärven kihlakunnan ensimmäinen poliisivartiokonttori selleineen sekä nimismiehen virkatalo rakennettiin vuonna 1924 Lieksanjoen rannalle, jolloin vanha vankihuone jäi pois käytöstä.
Vanginvartijan tehtäviin kuului vartioida vankeja ja vastata vankikoppien siisteydestä ja huolehtia vangeille riittävästi ruokaa. Varmaankin Viitasen pariskunta on hoitanut näitä tehtäviä paljolti yhdessä, sillä perheen koti sijaitsi väliseinän erottamana samassa rakennuksessa. Vuoden 1922 tarkastuskertomuksesta voi lukea, millaista vankihuoneessa on mahdollisesti jo Viitasten aikana ollut:
- Mies- ja naisvangit pidetään eri kopeissa, sänkyinä käytetään lattiaan kiinnitettyjä seinän vieressä olevia penkkejä, joita on yksi kussakin kopissa.
- Jokainen koppi on varustettu yhdellä rautaristikkoisella akkunalla ja yhdellä uunilla.
- Vankeja on kohdeltu hyvin, joten mitään muistutusta ei siinä suhteessa ole tehty.
- Vangit ruokitaan kopeissa.
- Vankien ruoka-astiat ovat siistit ja on ne pesty heti, joka ruoan jälkeen ja vangeille on annettu asetuksessa säädetty vanginmuona.
- Vankeja varten on 3 filttiä, 7 tyynyä ja 7 matrassia, jotka kaikki ovat aivan äskettäin hankittuja.
- Joka kopissa on äskettäin teetetty irtonainen pöytä ja irtonainen jakkara.
Vankituvan seinämissä on ollut syöpäläisiä, todetaan asiapapereissa. Nykyään vankitupa toimii museona ja on tietenkin vapaa noista kiusankappaleista, jotka meille nykyajan asujille ovat tuntemattomia. Onneksi niin. Tuolloin kirput, täit, luteet ja torakat (mukaan lukien russakat eli saksantorakat) olivat yleisiä etenkin maaseudulla. Asuntokanta oli huono etenkin köyhillä alueilla Pohjois- ja Itä-Suomessa vielä maailmansotien välisenä aikana. Yleisesti asuntotilanne oli sitä huonompi, mitä kauemmaksi pohjoiseen ja itään mentiin ja missä lapsiluku ja väestönlisäys olivat suurinta. Asunnot olivat ahtaita, huonokuntoisia ja likaisia, erityisesti etäisillä syrjäseuduilla, joissa ”neuvonta- ja valistustyö ei ollut päässyt vielä vaikuttamaan”. Mutta missä oli köyhyyttä, siellä oli myös syöpäläisiä, ja tähän ei neuvonnallakaan pystytty paljon vaikuttamaan. Näistä asioista kerrotaan mm. Helene Laurentin talous- ja sosiaalihistorian pro gradussa vuodelta 2006 (Suuri täisota. Pilkkukuumeen torjunta Suomessa jatkosodan aikana. Helsingin yliopisto).
Syöpäläiset aiheuttivat ihmisille omia harmejaan, kuten kirpaisevia puremia, ihottumia ja kutinoita, mutta myös allergiareaktioita ja vaatetäit levittivät jopa pilkkukuumetta. Syöpäläisiä vastaan taisteltiin ainakin kuumalla ja kylmällä – saunottamisella ja pakkasella. Rikinsavu karkotti syöpäläisiä, joten rikkiä poltettiin sisätiloissa, jonka jälkeen kesti aikansa, kun tilan saattoi ottaa asumiskäyttöön. Lisäksi syöpäläisiä nistittiin yksitellen arkisesti napsauttamalla ne kynsillä kuoliaaksi, tai vaikka ajankuluksi vasaralla penkkiä vasten. Tämän yksityiskohdan kertoi appiukkoni kuvaillessaan isänsä asunto-oloja 1900-luvun alkupuolella Amerikassa kaivostyöreissullaan.
Maaseudulla asuessa piha ja luonto olivat tietynlainen kodin jatke ahtaille oloille, varsinkin lapsilla. Suomessa peseytymiset kuumassa saunassa toimivat tapana tuhota etenkin täitä. Vankien kohdalla sama vapaus ei tietenkään toiminut. Millaisia vangit sitten olivat ja mistä asioista heitä tuomittiin? Tyypillisesti Pielisjärveltä Kuopioon lähetetyn tuomio oli muutaman kuukauden pituinen ja johtui esimerkiksi varkaudesta tai varastetun tavaran kätkemisestä. Toinen tyypillinen ryhmä olivat niin sanotut sakkovangit, jotka sovittivat vähäisempien rikosten sakkoja lyhyellä vankeudella. Vankituvassa olevat olivat tyypillisesti rikoksista epäiltyjä, jotka odottivat asiansa käsittelyä kihlakunnanoikeudessa. Suomessa voimassa ollut kieltolaki (1919 – 1932) lisäsi myös Lieksassa työtehtäviä poliisikonstaapeleille sekä vanginvartijoille. Arkistoidut poliisikonstaapelin päiväkirjat vuosilta kertovat muun muassa, että vankituvalle vietiin kuulusteluja varten henkilö, joka oli myynyt kirkolla väkijuomia (12/1913) sekä viety vankituvalle humalainen mies kylän maantieltä (12.7.1923).
Suurena apuna vankituvan asioita esitellessäni on toiminut Pielisen museon työntekijän Katri Toloselta saamani muistiinpanot aiheesta. SSHY:n (Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen) jäsenenä pääsen lukemaan digitoituja Kuopion lääninvankilan asiakirjoja 1900-luvun alkupuolelta. Aikomuksenani on palata vielä joskus tähän aiheeseen niiden myötä.