Köyhäinhoidon asiakkailla oli karuja kohtaloita
Köyhienhoito 1800-luvun alussa Nurmeksessa ja laajemmin tarkoitti ennen kaikkea huutolaisjärjestelmää. Kylän orvot, köyhät ja vaivaiset iästä riippumatta tuotiin paikallisten isäntämiesten eteen kokouksissa ja pidettiin huutokaupat, joissa pitäjä ”myi” hoidokit periaatteella että se, joka suostui tekemään kaupat halvimpaan hintaan, sai vaivaisen hoitoonsa. Huutolaisten markkina-arvo vaihteli henkilön iän, terveyden ja työkyvyn mukaan. Esimerkiksi köyhästä mutta työkykyisestä nuorukaisesta talon isäntä sai pulittaa suuremman hinnan, koska halukkaita huutajia oli enemmän. Lapsien kohdalla moni isäntäpari toivoi, että taloon saataisiin ripeä pikkupiika tai -renki huutokaupan myötä, joten heistäkin joutui maksamaan kovempaa hintaa kuin vanhuksista tai sairaista, joiden työkyky ei ollut hääppöinen. Heidät kokouksenpitäjä luovutti sille, joka suostui pienintä korvausta vastaan heidät vastaanottamaan.
Tiedetään, että toisinaan köyhäinhoitolaiset kävivät pyytämässä hyviksi ihmisiksi tiedetyiltä isäntäperheiltä, että nämä huutaisivat heidät itselleen tulevissa vaivaishuutokaupoissa. Joidenkin talojen isännät kantoivat taas sen verran pelottavaa mainetta, että huutokaupan kohteina olevat ihmiset hartaasti toivoivat, etteivät vaan joutuisi heidän taloihinsa. Köyhäinhoitolaisilla ei ollut oikeutta valittaa millekään taholle sijoituksestaan, vaikka jonkinlaista valvontaa pitäjän taholta pidettiinkin köyhien kohtelusta. Oli tavallista, että köyhien perheiden lapset hajotettiin keskenään moniin eri sijoituspaikkoihin, joten lapsilla ei ollut turvaa edes sisaruksista.
Maaherran määräyksestä tuli Nurmekseen uusi köyhäinhoitojärjestys vuonna 1816. Kylän talot jaettiin ruotuihin, esimerkiksi Nurmeksen talot jaettiin kahteenkymmeneen ruotuun. Talolliset olivat ruotuosakkaita, joista jokaisen tuli kantaa tasaosansa rasituksesta, jonka ruotuhoidokki toi ruodulle. Ruodun tuli tarjota ruotuhoidokille ruoka, vaatetus, majoitus, opettaa hänet lukemaan ja tekemään hänelle soveltuvaa työtä. Hoidokin tuli ”kiitollisena ja alistuvaisena tyytyä siihen hoitoon ja kohteluun, jonka ruodun osakas hänelle soi”, sekä auttaa voimiensa mukaan talon töissä. Esimerkiksi 1/8 manttaalin talon tuli hoitaa ruotulaista kerrallaan 30 päivää, ja suuremmat talot vuorottelivat hoitovastuussa suhteessa varallisuutensa määrään.
Nurmeksen pitäjänkokouksessa vuonna 1821 talolliset halusivat, että myös tilattomien eli torppareiden, mäkitupalaisten, käsityöläisten, loisten sekä renkien ja piikojen tuli tulojensa mukaan maksaa köyhäinhoitomaksua kunnalle. Pitäjänkokouksissa tilattomilla eli varattomilla ei ollut äänioikeutta, joten talolliset saivat tahtonsa läpi ja näin myös omaa maksutaakkaa pienenemään.
Apua tarvitsevien määrä kasvoi 1800-luvun loppua kohden, ja kunnat joutuivat järjestelemään asioita uudelleen. Vuonna1879 vaivaishoitoasetuksessa määrättiin, että kunnan velvoite on avustaa alaikäisiä, mielenvikaisia, kroonisesti sairaita sekä vanhuudenheikkoja, joilla ei olut muuta turvaa. Vaivaishoitoa alettiin järjestää laitoksissa, joissa elämä oli hyvin säänneltyä. Vaivaistalojen asukkaat olivat täydellisesti holhouksenalaisia, heidän liikkumistaan rajoitettiin, heidän tuli pukeutua vaivaistalon vaatteisiin ja tehdä määrättyjä talon töitä, mikäli kykenivät. Työkykyisten tuli hankkia oma ja perheensä elatus itse, ja heitä koski yhteiskunnan puolesta määräys hankkiutua työhön ja palvelukseen.
Vuonna 1922 tuli voimaan köyhäinhoitolaki, jonka myötä huutolaiskaupat (ainakin virallisesti) päättyivät ja jokaiseen kuntaan perustettiin köyhäinhoitolautakunta. Vaivaistalot muuttuivat nimeltään köyhäintaloiksi, ja myöhemmin edelleen kunnalliskodeiksi. Ensisijainen kunnan auttamismuoto oli ruoka-apu. Monenlainen sukulaisten ja lähiyhteisöjen tuki pysyi edelleen tärkeässä asemassa, ja kunnan apuun joutui turvautumaan 1920-luvulla vain muutama prosentti kansalaisista.
Isomummoni äitini puolelta (Hilma Huhtakangas v. 1898 – 1980) oli kuulemma kauhuissaan siitä mahdollisuudesta, että voisi joutua iäkkäänä vaivaistaloon. Niinpä hän selväksi tyttärilleen, että mitä vaan muuta hänelle elämässä tapahtukoon, mutta ei sitä. Hilma ei ollut suinkaan ainoa, joka pelkäsi vanhuutta vaivaistalossa, mikä kertoo jotain yleisistä oloista niissä. Samoissa huoneissa on useinkin asuneet orvot lapset, vanhukset ja kroonisesti sairaat, myös mielisairaat. Pelottavasti käyttäytyviä ”huutajia”, kuten osa dementoituneita tai mielisairaita saattoi olla, ei ole voitu lääkitä, korkeintaan sitoa paikoilleen tai sulkea erilliseen tilaan. Hilman pelko vaivaistalosta loppuelämän paikkana ei toteutunut. Hän eli vanhaksi ja kuoli kunnan-/kaupunginsairaalan vuodeosastolla, kuten useimmat henkilöt Suomessa niin nykyään kuin 1980-luvulla.
Lähdeteos: Veijo Saloheimo. Nurmeksen historia. 1952.