Kirjoitan tässä artikkelissa hieman tuoreemmasta suvun historiasta, nimittäin vanhempieni hääpäivästä 53 vuotta sitten, heidän suostumuksellaan toki. Kun jostain tapahtumasta on kulunut yli 50 vuotta, se on mielestäni sopiva ”merkkipaalu” minulle kirjoittajana, että sen aikaisia tapahtumia on hyvä alkaa kirjoittaa talteen jälkipolvienkin luettavaksi, jotta nimenomaan jotain ”autenttista” jäisi vielä talteen. Tässä tapauksessa se on helppoa, kun itse hääpari yhä elää ja voi hyvin.
Äitini oli vain 19- ja isä 23-vuotias, kun he avioituivat 2.10.1971. Heidän vanhemmillaan oli häiden päivämäärän suhteen sormensa pelissä, sillä olihan tilanne aika tavaton, melkein skandaali – nuori kihlapari oli muuttanut yhteen uudessa opiskelukaupungissaan, eikä papin aamenta ollut vielä lausuttu! Sirpa-äitini mummokin (”Lyyti” Kallio) eli käsityksessä, että lapsenlapsi asuu Anni-tädin luona pääkaupungissa. Isovanhempani ryhtyivät korjaamaan tilannetta ja lähettivät nuorelle parille sähkösanoman, jossa oli vihkimisaika ja paikka: 2.10.1971 Lieksan kirkko. Sinne kiireesti siis. Vanhempieni hääpäivä ainakin aikaistui isovanhempieni toimien seurauksena. Kihloihin nuoripari oli mennyt saman vuoden juhannuksena, joten häät olivat suunnitelmissa, mutta heillä ei ollut niiden suhteen kiirettä.
Tapahtumasarja kuvastaa asenteita sen aikaisessa yhteiskunnassa, jossa kirkko sääteli vielä voimakkaasti moraalikäsityksiä. Avoliitossa olevia kutsuttiin sanalla ”susipari”, mikä kuvastaa avoliiton häpeällistä luonnetta. Nykyään yli 90 prosenttia pareista asuu yhdessä ennen vihkimistä, eikä vihkimisellä ole samaa merkitystä kuin vielä muutama vuosikymmen sitten oli.
Hääjuhlasta on tallella muutamia kuvia, joista seuraavat:
Hääparin äideillä on riittänyt työtä juhlien valmistelussa ja juhlissa, kuten kuvasta näkyy. Hääjuhlat pidettiin morsiamen kotona ja vieraskirjan mukaan juhlissa oli yli viisikymmentä vierasta. Sukulaisia oli tullut satojen kilometrien matkojen päästä. Isänisä eli Osmo Partanen vastasi juhlien musiikkipuolesta, hän oli taitava harmonikansoittaja ja jostain oli löytynyt morsiamellekin pieni haitari. Häävalssina oli ”Carmen Sylva”, sama valssi joka oli ollut isäni vanhempien Osmon ja Margitin häävalssi kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin. Olen kirjoittanut heidän häistään aiemmassa artikkelissa, ks. Nuori vaalea nainen kukkamekossa – ”Tuossa on tuleva vaimoni”
Sukutarinoiden kirjoittajana koen, että kaukaisemmista ihmisistä kertominen on yksinkertaista, mutta omien vanhempien tarinasta kirjoittaminen herättää erilaisia tunteita – olenhan itse elänyt ja kasvanut heidän kodissaan ja nähnyt ja kokenut heidän parisuhdettaan hyvinä ja pahoina päivinä useiden vuosien ajan. Amerikkalaiseen tyyliin kirjoitettuna tarina päättyisi vuolaaseen suitsutukseen täydellisestä kodista ja rakkaudesta, mutta minä lopetan suomalaiseen ja vaatimattomampaan tapaan tähän toteamukseen: minä olen heidän rakkaustarinansa tulos, eikä minua olisi jos heidän tarinaansa ei olisi. Siksi kiitos ja kunnia. 53 vuotta on pitkä aika, sitkeitä olette!