Margit ja Alfred olivat sota-ajan lapsia ja nuoria

Margit ja Alfred olivat sota-ajan lapsia ja nuoria

Talvisota alkoi 30.11.1939, jolloin Margit oli 12-vuotias. Sotavuodet 1939 – 1945 leimasivat Margitin lapsuudenperheen elämää voimakkaasti. Margitin isä Antti-Eero (1895 – 1961) teki työtä puolustuslaitoksen palveluksessa kuusi vuotta eli koko sodan ajan. Hän oli sodan alkaessa jo yli 40-vuotias, joten ikä säästi hänet joutumasta keskelle kovimpia taisteluja. Margitin äiti Tyyne (1903 – 1972) työskenteli Lieksassa muonituslottana. Lottien työ oli usein hyvin sitovaa ja työtä tehtiin vaativissa olosuhteissa, joten Margitista huolehtiminen siirtyi vastuutehtävänä Margitin mummolle Iida Meriläiselle. Talvisotavuotena (1939 – 1940) Margit oli evakkomatkalla Iida-mummonsa kanssa. Jatkosodan (1941 – 1944) aikaan he asuivat enimmäkseen Lieksassa.

Margitin veli Alfred (1922 – 1974) joutui jo nuorena miehenä ensin varusmiespalvelukseen ja sitten sotaan. Nuorimmat sotaan tulevat ikäluokat lähetettiin useimmiten etulinjaan. Sota jätti merkkinsä nuoreen mieheen koko loppuelämän ajaksi. Perheen parissa kuultiin, miten Alfred huusi usein öisin ja heräsi painajaisiin, joissa oli keskellä sotatanteretta. Alfredin elämässä tapahtui myös paljon myönteistä sodan jälkeen, hän avioitui vuonna 1946 ja sai kaksi lasta, tytön ja pojan. Elämään tuli paljon hyvää ja rakkautta, mutta raskaat sotakokemukset eivät jääneet mielen sopukoissa taustalle, vaikka varmasti kaikki sitä toivoivat. Henkisiä traumoja, joita nämä kymmenet tuhannet nuoret etulinjan miehet kokivat, ei osattu tuohon aikaan kohdata tai hoitaa millään tavalla, vaan nämä miehet kantoivat taakkansa ja murtuneet mielensä hautaan saakka. Ainoa tunnettu ”lääke” tai konkreettinen helpotus, mitä oli saatavilla, oli alkoholi, ja siihen Alfredkin turvautui. Lopulta hän väsyi päättymättömään henkiseen taisteluunsa ja hänen elämänsä päättyi oman käden kautta 51-vuotiaana.

Saimme kuulla Alfredista, mummin ainoasta veljestä, käydessämme lapsena vanhempieni kanssa Lieksan hautausmaalla. Margit ei koskaan puhunut meille lapsenlapsilleen veljestään erästä poikkeusta lukuun ottamatta. Vanhoilla päivillään, kun siskoni olivat käymässä hänen luonaan ja istuivat kahvipöydässä, hän alkoi muistella Alfredia, sitä millainen hän oli, ja miten taitava esimerkiksi matematiikassa, jonka läksyissä hän oli opastanut pikkusiskoaankin. Tätä aiemmin hän ei ollut veljestään puhunut, mutta kantoi tätä mielessään ja sydämessään varmasti elämänsä loppuun saakka. Surulle ei löytynyt sanoja, mitä osaltaan kuvastaa myös Margitin muistokirjaan tallentama Alfredin kuolinilmoitus.

Itsemurha ei ollut harvinainen kuolinsyy Suomessa tuonakaan aikana. Hoitojärjestelmälle, missä kohdata sodan seurauksena henkisesti vammautuneet ja heidän omaisena, olisi ollut tuolloin suuri tarve, mutta sellaista ei ollut. Omaisten oli vain vaiettava ja jatkettava elämää, ja haudattava murheet omaan sieluunsa. Margit-mummi oli aikansa ihminen siinä mielessä, että vaikeista asioista puhuminen oli hänelle mahdotonta, ja ratkaisu vaikeiden asioiden käsittelyyn oli yksinkertaisesti vaikeneminen. Omia tunteita ei voinut näyttää, vaan ne oli kätkettävä viileyteen ja hillittyyn käytökseen. Kun alkoholi ei ollut vaihtoehto, turvauduttiin yleisesti kovaan työntekoon. Kun huomio oli työssä ja aikaansaamisessa, sitä ei riittänyt omien tunteiden kohtaamiseen.

Tämäkin osa isovanhempieni perinnöstä niin äidin kuin isänkin puolelta on vaikuttanut myös omaan elämääni. Nyt kun olen itse äiti ja jo isoäitikin, haluan ennen kaikkea sitä, että oma jälkipolveni olisi vaikenemisen perinnöstä mahdollisimman vapaa. Meidän on saatava antaa kaikille tunteillemme ja kokemuksille sanat, myös vaikeille ja ristiriitaisille, tai maksamme siitä kalliin hinnan tavalla tai toisella. Hyvä on pyrkiä tietysti olemaan muita loukkaamatta.